Akklimatisaatio

Akklimatisaatio tarkoittaa elimistön toiminnan muutoksia hapen toimituksen turvaamiseksi työskenteleviin kudoksiin sekä aerobisen energiatuotannon hyötysuhteen parantamista.

Ilma jota me kaikki hengitämme sisältää noin 21% happea, 78% typpeä. Loput on jalokaasuja ja vesihöyryä. Näiden kaasujen suhde pysyy vakiona ilmakehässä korkeudesta riippumatta. Se mikä muuttuu on kaasujen osapaine. Kun hapen osapaine laskee tarpeeksi alhaiseksi, elimistö ei enää pysty siirtämään happea soluille tarpeeksi nopeasti ja tuloksena on hypoksia. Hapen osapaineen ja ilmanpaineen lasku aiheuttaa myös vuoristotauteja, kuten keuhko- ja aivoödeemaa.

Suurin osa meistä pystyy nousemaan 2500 metriin ilman, että kärsii korkeuden tuomista vaivoista. Tästä syystä, esimerkiksi lentokoneiden matkustamot on paineistettu tätä korkeutta vastaavaan paineeseen. Nousunopeudesta riippuen 3000 metriä korkeammelle tehty nousu aiheuttaa yleensä enemmän tai vähemmän vakavia oireita. Esimerkiksi noin 84% prosentilla trekkaajista Nepalissa esiintyy vuoristotaudin oireita, jos he lentävät suoraan 3860 metriin.

Akklimatisoituminen voidaan jakaa karkeasti akuuttiin ja pitkäaikaiseen sopeutumiseen. Akuutti sopeutuminen kestää päivästä kolmeen. Pitkäaikainen, olosuhteiden ja korkeuden muutoksesta riippuen parista viikosta kahteen kuukauteen. Elimistön lyhyen aikavälin sopeutumismekanismit ovat mm. sykkeen ja hengitystiheyden nouseminen ja veren sakeutuminen. Pidempiaikaisia mekanismejä ovat hormoonituotannon (EPO) sekä punasolujen lisäämnen ja solutason muutokset. Hapenottokyky nousee sopeutumisen edetessä huomattavasti, mutta se ei silti saavuta ikinä samaa tasoa kuin merenpinnalla. Sopeutumiseen ja sen nopeuteen vaikuttavat, niin ympäristötekijät kuin perinnölliset attribuutit.

Mitä sitten voi tehdä jotta elimistö sopeutuisi korkeampaan ilmaston alaan? Tutkijoilla ja vuorikiipeilijöillä on asiaan hieman eri näkökulma. Tutkijoiden suositus on, että vuorokaudessa ei pitäisi nostaa leiriä 300 metriä enempää ja jokaista 900 metriä kohden tulisi pitää lepopäivä. Ja jos lieviä tai yksittäisiä vuoristotaudin oireita ilmenee, niin pitäisi välittömästi laskeutua korkeuteen, jossa oireita ei ilmene. Hämmennystä tosin aiheuttaa sekin, että tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä nousunopeudesta tai niistä oireista joiden takia kiipeilijän tulisi laskeutua.

Onkin houkuttelevaa ja inhimillistä laatia, jokin teoreettinen maksimi nousunopeudelle. Todellisuudessa ihmisen sopeutuminen korkeaan ilmanalaan on niin monimutkainen prosessi, että oikea vastaus tulee todennäköisesti välttelemään tutkijoita vielä vuosia. Vastauksen saaminen vaatisi todennäköisesti yksilön perinnöllisten tekijöiden selvittämisen, sekä hänen sen hetkisen kuntotason ja kiivettävän vuoren olosuhteiden huomioon ottamisen.

Kun näitä suosituksia tarkastelee vuorikiipeilijän näkövinkkelistä, niin mietityttää millä vuorella tämä olisi mahdollista, saatikka sitten turvallista. Vuorikiipeilijän tulee ottaa huomioon objektiiviset vaarat, leiripaikat, sää ja reitti. Itse olen yrittänyt pitää nyrkkisääntönä sitä, että 3500 metrin jälkeen en enää nosta nukkumakorkeutta vuorokautta kohden 500 metriä enempää. Pyrin tarkkailemaan olotilaa jatkuvasti ja jos oireita ilmenee, niin pidän lepopäivän. Oireiden ollessa vakavia tai jos ne eivät lakkaa lepopäivän jälkeen, laskeudun alas. Climb High and sleep low - on hyvä neuvo.

Vuoristotaudin oireiden itsearvioimista varten kehitetty lomake:

Jos sinulla on päänsärkyä ja saat yhteensä kolme pistettä tai enemmän, älä nouse ylemmäs ennen kuin oireet väistyvät. Jos sinulla on vielä seuraavanakin päivänä päänsärkyä ja saat yhteensä kolme pistettä tai enemmän, laskeudu korkeuteen jossa sinulla ei ollut oireita aikaisemmin. Lue lisää vuoristotaudeista täällä.

Akklimatisaation suunnitteleminen

Hyvin suunniteltu on puoliksi valmis, kuuluu vanha sananlasku. Jotkut kiipeilijät ja ihmiset näyttävät selviävän ilman suunnitelmia melkein mistä tahansa. Usein tämä on harhaa, kokemus ja osaaminen tuo mahdollisuuden arvioida tilanne sen verran hyvin, ettei heidän tarvitse turhia rustailla. Itsessäni on taas sen verran insinöörin vikaa, että tykkään suunnitella ja juonia ennen reissua. Se on minulle osa matkaa, sekä hauskaa ajanviettoa.

Hyvä kiipeilysuunnitelma voi pelastaa monelta ongelmalta ja tehdä itse kiipeämisestä mukavampaa. Suunnitelmassa olisi hyvä ottaa huomioon mm. mahdolliset leiripaikat, nousunopeus, lepopäivät ja käytettävissä oleva aika. Suunnitelman avulla on myös helppo hahmottaa tarvittavan ruuan ja bensan määrä. Olisi melkoinen pettymys, jos huippu jouduttaisiin hylkäämään, koska keittimiin on varattu liian vähän bensaa. Myöskään ylimääräisen painon kantaminen ei tee kiipeilystä helpompaa, saatikka hauskempaa.

Kannattaa silti varoa, ettei suunnitelmat karkaa käsistä. Varma keino päästä eroon hieman boheemista kiipeilykaverista on pakottaa hänet tekemään Excel:llä minuuttiaikataulu reissusta. Militaristeja mukaillen, kiipeilysuunnitelma kestää ensimmäiseen vastoinkäymiseen saakka. Eli vaikka suunnitelma on paperilla, niin vuori, kaverit ja oma kunto sanelevat sen, mitä ja milloin siellä kiivetään.

Kaupalliset opastoimistot tarjoavat valmiita pakettimatkoja, joissa tosiasialliset kiipeilypäivät jäävät noin viiteentoista. Hiukan hirvittää, kun ajattelen sitä kokematonta asiakasta, jota raahataan puolikuolleena oppaan perässä. Ihmettelen jos akklimatisoitumaton kiipeilijä välttää vuoristotaudin tuolla vauhdilla. Maisemista ja kiipeämisestä ei ainakaan hirveästi ehdi nauttimaan. Myös niin sanottujen reservipäivien puute voi ajaa ottamaan suurenpia riskejä, kuin on tarpeen.

Loppu kaneetiksi jätän teille tämän hieman kornin rallatuksen: “Kiipeillessä nopeus on valttia, mutta akklimatisaatio vaatii malttia.”

Toim. huom. Jutussa esiintyvät ohjeet ja suositukset on testattu eläimillä, eli SLF:n jäsenillä, mutta jokainen ihminen on yksilö. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka ne toimivatkin meillä, niin ne ei välttämättä sovi teille. Yritämme parhaamme, mutta artikkeli voi sisältää asia- ja kirjoitusvirheitä. Lue, sovella ja käytä omalla vastuulla!

-Kopa

Lähteet:

Karinen, Heikki & Mustonen, Kim & Tikkanen, Heikki: Liikkuminen ja sopeutuminen ohuessa ilmanalassa. Helsingin Yliopisto, Liikuntatieteen yksikkö, Helsingin urheilulääkäriasema.

Andersson, Petri: Akuuttihypoksiaharjoittelun vaikutukset akklimatisaatioon sekä suorituskykyyn hypoksiakuormituksessa. Pro Gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikuntabiologian laitos, 2002.

Muza, Stephen R. & Beidleman, Beth A. & Fulco, Charles S.: Altitude Preexposure Recommendations for Inducing Acclimatization. High altitude Medicine & Biology, Volume 11, Number 2, 2010. Mary Ann Liebert, Inc.

Wilkerson, James A.: Medicine: For Mountaineering & Other Wilderness Activities, 5th Edition

Curtis, Rick: Outdoor Action Guide to High Altitude: Acclimatization and Illnesses, Outdoor Action Program.