Kilimanjaro
Tammikuussa 2008 istuin työpaikkallani pöydän ääressä, naamallani outo virne. Olin juuri muistanut haaveeni Kilimanjaron kiipeämisestä jota olin puoli vuotta aikaisemmin suunnitellut. Sen enempää ajattelematta, otin puhelimen käteeni ja soitin parille ensimmäiselle ystävälleni joita kuvittelin matkan kiinnostavan. Sain herätettyä kiinnostuksen ja muutamaa viikkoa myöhemmin retkikunta oli kasassa. Meillä oli ruhtinaallisesti aikaa, sillä matkaan oli yli puolivuotta. Varasimme lentoliput ja lento lähti Helsingistä Keniaan, Nairobin lentokentälle 25.8.2008. Takaisin Suomeen palaisimme 10.9.2008. Tarkoituksenamme oli reppureissata Kenian ja Tansanian alueilla ja kiivetä Afrikan korkeimmalle vuorelle, Kilimanjarolle. Kilimanjaro sijaitsee Tansanian pohjoisosassa. Kilimanjaro on kerrostulivuori joka muodostuu kolmesta erillisestä sammuneesta tulivuoresta.
Retkikuntamme koki jo ensimetreillä miestappioita, yhden matkaajistamme jouduttua perumaan matkansa opiskeluidensa takia. Lopulta lähtijoitä oli vain kaksi, minä ja ystäväni. Matkan valmisteluista kerrottaneen sen verran, että emme valmistelleet matkaa muuten kuin keräämällä varusteita Kilimanjaroa varten sekä hankkimalla pakolliset rokotteet ja malarialääkkeet. Asenteena oli lähinnä ”takki auki ja soitellen sotaan”. Olimme kuitenkin päättäneet, että mikäli suinkin mahdollista kävisimme legendaarisessa Mombasassa.
Saavuttumamme Nairobin lentokentälle oli etsittävä safariyrittäjä, jonka kautta saisimme varattua paketin Kilimanjarolle. Löysimme itsemme nuhjuisesta ja tupakansavuisesta kopista, jossa ylipainoinen ja lipevän näköinen mies poltteli virne naamallaan savuketta. Neuvottelimme paketin 6 päivän Kilimanjaron kiipemisestä (Machame-reitti) sekä kolmen päivän safarin Masai Marain kansallispuistoon hintaan 1300 USD per henkilö. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, sillä emme halunneet kuluttaa hetkeäkään ylimääräistä aikaa Nairobissa.
Lentokentällä saimme kuulla, että tupakoiminen yleisillä paikoilla oli kielletty kolme kuukautta aikaisemmin runsain sakoin ja jopa vankeusrangaistuksin. Tämä ihmetytti meitä, sillä olimme innokkaita tupakoitsijoita. Meillä oli tuuria matkassa, sillä pääsimme heti aloittamaan matkamme bussilla kohti Lounais-Keniaa. Ryhmäämme kuului kaksi saksalaista, japanilainen, taiwanilainen, puolalainen ja amerikkalainen matkailija. Ajettuamme seitsemän tuntia bussilla pitkin Kenian maaseututietä olo oli jotenkin tyhjä ja epäuskoinen. Meidät oli raahauduttu keskelle ei mitään ja olimme maksaneet tästä huvista vielä itsemme kipeäksi. Myöhemmin iltapäivästä näimme ensimmäisen villieläimen ja epäilys karisi pois mielestä. Näimme valtavasti seeproja, gaselleja, ja antilooppeja. Taisimme nähdä jo vilauksen leijonastakin.
Leiripaikka oli melkoinen pettymys. Ajettuamme paikallisten Masai-kylien läpi jouduimme aidatulle ja vartioidulle alueelle kuuntelemaan muiden reppureissaajien aikaisempia edesottamuksia ja sankaritarinoita. Terävien silmiemme ansiosta olimme nähneet viereisessä kylässä kaikkialta tutun BAR -kyltin. Tutkittuamme asiaa huomasimme, että baari oli varsin idylinen ja mikä parasta, ennen kaikkea paikallinen. Paikalliset Masai-paimentolaiset ottivat meidät erittäin lämminsydämisesti vastaan ja saimme nopeasti uusia ystäviä. Rankkasade yllätti meidät ja kuin tilauksesta oppaamme tuli hakemaan karkulaiset pois kylästä. Palasimme takaisin leiripaikallamme ja ruokailtuamme rankkasade päättyi. Kyllästyimme kanssamatkustajien tarinoihin, joten päätimme karata pimeyden turvin takaisin Masai-kylään. Puolimatkassa pimeää savannia alkoi epäluulo heräämään. Ehkä ei sittenkään ollut viisasta kävellä Afrikassa, tuntemattomassa maassa keskellä pimeää savannia. Onneksi olimme juoneet riittävän monta Tusker-olutta, joten pelko ei saanut meistä yliotetta ja pääsimme turvallisesti perille kotoiseen baariimme. Myöhemmin saimme kuulla, että edes Masait eivät mielellään liiku öiseen aikaan kyseistä reittiä. Kaksi vuotta aikaisemmin saman polun varrella oli norsu tappanut turistin. Päätimme juhlistaa eloonjäämiskamppailuamme muutamalla oluella ja meidät kutsuttiin syömään saman lihapadan ääreen paikallisten kanssa. Ilta sujui varsin rattoisasti kunnes oppaamme tuli jälleen hakemaan meidät pois baarista.
Seuraavana päivänä saimme nähdä koko savannin villieläinkirjon. Aikamme oli kuitenkin lopussa ja yhden yön vielä nukuttuamme oli aika suunnata Nairobin kautta kohti Moshia ja Kilimanjaron jylhiä maisemia. Vietimme yön Nairobissa Y.M.C.A hotellissa, joka kustansi 14€ kahden hengen huoneelta. Aamunkoitteessa oli aika lähteä bussimatkalla Nairobista Moshiin ja ylittää Kenian ja Tansanian raja. Tansaniaan saavuttuamme ilmapiiri oli levollisempaa ja tietynlainen takakireys puuttui ihmisiltä. Moshi on noin 144000 ihmisen kaupunki Kilimanjaron kupeessa. Moshissa tutustuimme paikalliseen rastafariin, jonka kanssa vietimme illan tutustuen kaupunkiin. Aamulla oli aika lähteä kohti suurta seikkailua sillä Afrikan korkein huippu, Kilimanjaro odotti meitä. Kilin korkein kohta on Uhuru Peak, joka kohoaa 5895metrin korkeuteen meren pinnasta.
Aamulla meidät yllätti retkikuntamme koko. Olimme olettaneet, että meillä olisi opas ja korkeintaan yksi kantaja. Sen sijaan meillä oli käytössämme opas, apuopas, kokki, tarjoilija ja kaksi kantajaa. Lähdimme liikkeelle eikä olo ollut mitenkään miellyttävä. Henkeä ahdisti, päässä jyskytti, uja askel tuntui raskaalta. Kuljimme läpi sademetsän ensimmäiselle leiripaikallemme, Machame Campille 2980 metrin korkeuteen. Edellinen häpeäntunteemme liiallisesta palvelustamme alkoi hävitä, nähdessämme muiden retkikuntien ylellisiä telttakalusteita. Kantajissa aiheutti hilpeyttä alituinen tupakoimisemme.
Toisena päivänä pääsimme pois sademetsästä ja ohitimme varpumetsikön. Kiivettyämme viisi tuntia yhdeksän kilometrin matkaa, saavuimme seuraavan yön majoituspisteelle Shira Campille, 3840metrin korkeuteen. Illalla näimme vuoren ensimmäistä kertaa ilman pilviverhoa ja reissun mittakaava alkoi vasta nyt hahmottua.
Kolmantena päivänä oli aklimatisoitumispäivä, joten kiersimme 4630 metrin kautta nukkumaan 3950 metrin korkeuteen. Ensimmäiset oireet vuoristotaudista alkoivat tulla 4600 metrissä, mutta runsaalla veden juomisella ja laskeutumisella leiripaikalle oireet hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.
Neljäntenä päivänä kapusimme 4550 metriin ja jouduimme ensimmäistä kertaa oikeasti töihin. Epäilen vahvasti, että Eurooppalaisissa kohteissa ei sellaisiin paikkoihin päästettäisi ilman valjaita. Saavuttuamme 4550 metriin nukuimme muutaman silmäyksen ja puolen yön jälkeen lähdimme kohti viimeistä suurta ponnistusta. Pilvet rakoilivat ja näimme pimeyden keskeltä eri kaupunkien valoja. Pitkä tulimato (ihmisiä otsalamppuineen) kiipesi pitkin rinnettä kohti huippua. Ympärillä näkyi oksentavia ja pyörtyviä ihmisiä ja hapen vähyys tuntui tässä vaiheessa todelliselta. Pääoppaamme ilmoitti olevansa kipeä, joten olimme apuoppaamme armoilla. Myös apuopas oli väsynyt ja ajoittain jopa eksyksissä. Pakkastuuli ei helpottanut oloa ja päässä humisi. Pimeys alkoi kuitenkin väistyä ja noustessamme Stella Pointille näimme auringonnousun ensisäikeet horisontin takaa. Tämä on näky mitä en koskaan unohda ja tiesin, että pelkästään tämä näky olisi kaiken sen rahan ja vaivan arvoinen. Matkaa Uhuru Peakille oli kuitenkin vielä noin tunnin verran ja askel askeleelta jalat painoivat enemmän.
Saavuttuamme Afrikan korkeimmalle kohdalle sytytimme savukkeet, otimme pakolliset kuvat ja jatkoimme matkaa. Meillä oli vielä kahdeksan tunnin vaellus takaisin leiriin, joka sijaitsi 3100 metrissä. Paluumatkalla jalat eivät totelleet ja jouduin keskittymään jokaiseen askeleeseen jonka otin. Vietimme viimeisen yömme vuorella ja herättyämme laskeuduimme Mweka portille, 1980 metriin jossa saimme diplomimme. Pitkäaikainen unelma oli totutettu! Seuraavan yön vietimme Moshissa ja aamuna suuntasimme kohti Mombasaa. Tansanian ja Kenian rajalla laukkumme otettiin bussista ja meidät pyydettiin kuulusteluun. Selvitettyämme, että laukuissa ei ole kuin likaisia vaatteita pääsimme jatkamaan matkaa varsin kivuttomasti.
Mombasaan saavuttuamme meteli, pakokaasu ja yleinen kaaos murskasi käsityksemme paratiisista. Nopean kivi, paperi, sakset -palaverin jälkeen päädyimme pohjoisrannalle josta varasimme kalliin hotellihuoneen. Otimme aurinkoa ja hätistelimme kauppiaita ja onnenonkioita ympäriltämme. Kaiken keskellä en huomannut, että poltin jalkani pahasti. En voinut laittaa edes pitkiä housuja jalkaani! Illalla kävelimme rannalla ja ihmettelimme taskurapuja. Vastaamme tuli kaksi poliisia H&K G3 rynnäkkökivääreitä kantaen. Toinen heistä oli todella juovuksissa. Pysäytettyään meidät he syyttivät meitä mitä ihmeellisimmistä asioista. Lopulta selvisi, että jos emme maksa heille lahjuksia meitä tullaan syyttämään jostain tuulesta temmatusta rikoksesta. Vaihtoehtomme jäivät kovin vähiin ja lopulta taivuimme maksamaan 15€ lahjuksia.
Aikamme Mombasassa oli ohi ja lähdimme vihdoin kohti Nairobia ja Suomea. Matkattuamme yön yli bussilla, tajusin hävittäneeni lentolippuni ja ongelmat alkoivat. Kävimme poliisilaitoksella tekemässä katoamisilmoituksen ja ilmoituksen tehtyämme lentoyhtiö ilmoitti, että meidän lippujamme ei löydy järjestelmästä. Lopuksi saimme lentoliput, mutta virkailija ilmoitti että jalkani ovat niin huonossa kunnossa, ettei lentoyhtiö ota vastuuta jos kuolen lennolla. Olin siis matkustuskiellossa lentoyhtiön puolesta.
Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa yhteyttä vakuutusyhtiööni ja hakeutua sairaalahoitoon. Minut otettiin sairaalaan sisään ja laitettiin tiputukseen. Saimme kuulla, että olisin muutaman yön sairaalassa. Ensimmäisen yön jälkeen en enää jaksanut ja seikkailu sairaalan puuduttavassa ympäristössä oli mielestäni koettu. Jalkani olivat jo kutistuneet lähelle normaalia ja olo oli muutenkin parempi. Pyysin ystävääni irroittamaan kanyylin ja puin vaatteeni päälle. Noudettuani terveen paperit jatkoimme matkaa kohti hotellia. Onneksi vakuutusyhtiö oli varannut kaksi yötä vielä hotellista, sillä rahamme oli jo lähes lopussa. Seuraavana päivänä pääsimme onnellisesti kotiin juonimaan uusia retkiä.
Teppo Lappeteläinen
