Kebnekaise 2007
Asetettuamme tavoitteeksemme Mount Elbruksen, lähdimme Kebnekaiselle harjoittelemaan perustaitoja ja ryhmänä toimimista. Retkikunnan jäsenten osaamis- ja kokemustaso oli varsin kirjava. Halusimmekin aloittaa suhteellisen helposta vuoresta, ja siksi valitsimme retkikuntamme ensimmäiseksi yhteiseksi tavoitteeksi Kebnekaisen.
Kebnekaise kohoaa n. 2117 metrin korkeuteen ja on Ruotsin korkein vuori. Fyysisesti vuori sijaitsee noin 150 km napapiirin yläpuolella Pohjois-Ruotsissa, Kiirunan maakunnassa. Kebnekaisella on kaksi huippua, Norrtoppen ja Ruotsin korkein kohta, Sydtoppen. Huippu on jään ja lumen peitossa ympäri vuoden. Jäätikön paksuudesta riippuen, huipun korkeus vaihtelee jonkin verran.
Huipulle johtaa kaksi yleisimmin kiivettyä reittiä: läntinen, teknisesti helpompi ja hieman lyhyempi Västra leden, sekä itäinen, teknisesti hieman haastavampi Östra leden. (UIIA grade 1-2) Me valitsimme itäisen reitin, sillä halusimme harjoitella köysistössä liikkumista, sekä mahdollisesti jäärautojen käyttöä.
Vaikka Kebnekaise onkin korkeudeltaan vaatimaton vuori, tulee kuitenkin muistaa, että vuoria ei koskaan pidä aliarvioida. Kebnekaisellakin on sattunut kuolemaan johtaneita onnettomuuksia. Kovin todennäköistä tämä ei kuitenkaan ole, kunhan käyttää maalaisjärkeä.
Lähdimme Helsingistä kohti Kiirunaa kello 14.00. Saavuimme Gällivaaran kaupunkiin yöllä, noin 02.00. Olimme perillä niin myöhään, että hotellia olisi ollut turha etsiä. Rahan ja ajan säästämiseksi pystytimme telttamme syrjäisen tien reunaan. Emme olleet ainoita matkailijoita, sillä herättyämme havaitsimme toisen teltan tien vastakkaisella puolella. Aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa kohti Nikkaluotaa, minne parkkeerasimme automme seuraavan kolmen päivän ajaksi.
Nikkaluodasta aloitimme 19km:n patikoinnin kohti Kebnekaise Fjällstationia. Reitti ei vaadi suunnistamista. Perille johtaa leveä metsäpolku, jolta on mahdoton eksyä. Maisemat ovat kauniit, mutta nautintoa haittaa useita kertoja tunnissa ylitse lentävän helikopterin meteli. Kopterilla kuljetetaan mukavuudenhaluisia turisteja Fjällstationille. On vaikea ymmärtää, että tällainen toiminta sallitaan kansallispuistossa. Melusaaste häiritsee luonnonrauhaa ja turha lentoliikenne tuottaa ylimääräisiä hiilidioksidipäästöjä. Luonnosta nauttiminen tulee olla kaikkien etuoikeus, eikä vain rikkaiden, helikopterilla paikalle lentävien turistien.
Rinkkamme painoivat n. 18-20 kiloa ja etenimme rauhallista tahtia. Olimme perillä noin neljän tunnin kuluttua. Vesisateesta huolimatta polulla tuli vastaan lukuisia retkeilijöitä. Alue onkin suosittua retkeily- ja patikointimaastoa. Suurin osa turisteista ei tule paikalle kiipeämisen, vaan upeiden maisemien vuoksi.
Pystytimme telttamme hieman Fjällstationin yläpuolelle. Reittikertomuksia luettuamme luulimme, että Fjällstation olisi vaatimaton vuoristomaja, josta saisi ostettua vain välttämättömimmät tarvikkeet, sekä vaatimattoman majoituksen. Paikalla meitä odottikin useita eri rakennuksia, kiipeilyvälineitä ja vaatteita myyvä kauppa, sekä loistelias 190-paikkainen hotelli. Tilanne oli kerrassaan absurdi, sillä lämmittäessämme omaa ruokaamme ulkona vesisateessa helikopterilla perille saapuneet turistit söivät kolmen ruokalajin illallista joidenkin kymmenien metrien päässä.
Aloitimme huiputusyrityksemme seuraavana aamuna noin 11.00. Rinkkamme olivat huomattavasti kevyemmät, sillä jätimme kaikki ruoka- ja majoitustarvikkeet leiriin. Fjällstationin eteisestä löysimme sääennustelaitteen, joka kertoi, että tulossa oli matalapainetta. Ilman suhteellinen kosteus oli 86%. Ei kovin ihanteellinen ennuste huiputusyritystä silmällä pitäen.
Saavuimme jäätikön reunalle muutaman tunnin patikoinnin jälkeen. Reitillä oli ajoittain kohtuullisen jyrkkiä hiekkarinteitä, mutta muuten se oli verrattain helppo. Nautimme jäätikön reunalla kahvit ja tässä vaiheessa, alusta asti perässämme seurannut ruotsalaisnainen saavutti meidät. Tarjosimme hänelle kuumaa kahvia ja ihmettelimme keskenämme hänen puutteellista varustustaan. Hän kyseli hieman epävarmalla äänensävyllä, että kannattaisiko hänen jatkaa matkaa. Konsta totesi ääneen sen, mitä me kaikki jo ajattelimme: Ei kannata.
Koska railot olivat matalia, ja pitkäaikaisen vesisateen johdosta hyvin näkyvillä, päätimme, että emme liiku köysistössä. Jäätikön ylitys olikin helppo, mutta noin puolessa välissä jätikköä kuulimme takaamme paniikinomaista huutoa. Oli helppo arvata mistä oli kysymys. Juha nappasi lääkintälaukkumme mukaansa ja juoksi takaisin naisen luokse. Hän oli kaatunut kivikossa ja lyönyt päänsä. Pienellä sitomisella ja rauhoittelemisella nainen oli taas kunnossa. Onneksi hän vihdoin otti neuvostamme vaarin, ja kääntyi takaisin kohti Fjällstationia.
Jäätikön jälkeen saavuimme harjannelinjalle, joka oli noin 40 astetta jyrkkä. Sade oli pehmentänyt lumen niin, että askeleet oli helppo potkia lumeen. Harjannelinjan jälkeen oli edessä lyhyen matkaa tasaista, ja sitten alkoi uusi, hieman jyrkempi osuus massiivin reunalle. Tässä kohtaa apunamme olivat valmiiksi fiksatut köydet. Hetken reittiä tarkasteltuamme, teimme nopean tilannearvion ja päätimme, että jätämme reput ja köyden massiivin juurelle odottamaan paluuta. Lähes koko matkalle oli vedetty kiinteä rautavaijeri. Via Ferrata-tyylinen varmistaminen olisi siis ollut mahdollista, mutta koska skramplaus (2-3 tasoa) näytti suhteellisen helpolta, kiipesimme ilman varmistuksia. Jatkuvasta sateesta johtuen kallio oli ajoittain hyvin liukas. Selvisimme osuudesta kuitenkin suhteellisen helposti. Jos sinulla ei ole aiempaa kiipeilykokemusta, suosittelen harkitsemaan toista reittiä tai oppaan käyttöä. Reitti oli varsin ilmava, ja hyvällä kelillä näkymät olisivat varmasti olleet upeat. Valitettavasti me jouduimme tyytymään sumuun ja tihkusateeseen. Varsinainen kiipeilyosuus loppui tähän ja loppumatka olikin taas patikointia.
Pidimme tauon pienessä taukomajassa, minne oli kokoontunut lukuisia muitakin kiipeilijöitä. Itä- ja länsireitit yhtyvät tällä kohdalla ja loppumatka kuljetaan samaa reittiä, merkittyjä kiviä seuraten. Loppumatka taittui nopeasti ja ennen varsinaista toppia oli edessä vielä huippuharjanne, joka oli yllättävän jäinen. Emme käyttäneet jäärautoja, mutta hakut kyllä kaivoimme esille. Kaatuminen olisi saattanut merkitä satojen metrien liukumista alas laaksoon. Saavuimme huipulle, Sydtoppeniin, noin 5 tuntia lähdöstä. Varsinainen huippu oli hyvin kapea. Oli pettymys nähdä, että sinne oli jätetty paljon roskaa. Harjanteella oli pieniä muovisia viirejä, sekä tyhjiä shampanjapulloja. On käsittämätöntä, että turistit jaksavat kantaa shampanjapullot ylös, mutta eivät enää alas! Kiipeilijän vastuulla on kantaa tuomansa roskat pois vuorelta.
Palasimme takaisin samaa reittiä ja paluumatkaan kului aikaa noin kolme tuntia. Kun vihdoin pääsimme takaisin telttaamme, olimme läpimärkiä. Nukuimme yön teltassa ja aamulla patikomme kevyessä vesisateessa takaisin Nikkaluotaan. Paluumatkalla innostuimme kisaamaan toisiamme vastaan, ja juoksimme rinkat selässä kilpaa puolivälissä olevalle kahviolle asti. Kahvitauko mukaan luettuna matkaan meni n.2h 30 minuuttia. Taitoimme siis matkan lähes puolitoista tuntia nopeammin kuin menomatkalla! Parkkipaikan vieressä olevassa kahviossa oli poletilla toimiva suihku, joka totisesti teki poikaa.
Suurimman pettymyksen matkalla aiheutti jatkuva sade. Huiputuspäivänä oli maksimissaan puolen tunnin periodi, jolloin ei satanut. Meitä oli jo etukäteen varoitettu siitä, että Kebnekaisella saattaa olla hyvin kostea ilma. Kolme peräkkäistä sadepäivää olivat kuitenkin liikaa.
Alueella oli myös ajoittain todella kovia, puuskittaisia tuulia. Kohdallemme sattuneesta huonosta säästä huolimatta reissu oli ehdottomasti kokemisen arvoinen.
Janne Antola
