Elbrus itäreittiä, Kaukasus 2010

-Kursiivilla ja lainausmerkein korostettu teksti on suora lainaus reissupäiväkirjasta.

 

Valmisteluja

Vuoden 2010 reissua alettiin suunnittelemaan hyvissä ajoin jo marraskuussa 2009. SLF oli viettänyt hiljaiseloa pitemmän aikaa, joten innostunutta porukkaa ei ollut kovin hankala saada kasaan. Hieman hankalampaa sen sijaan oli päättää, mihin lähdetään. Alpit ja Kaukasus väänsivät kättä pitkän aikaa ja lopulta Venäjä voitti selkeästi edullisemmalla hintatasollaan. Mukaan lomailemaan ilmoittautui itseni lisäksi Janne, Juha, Mari ja Jenni. Kuudeskin kaveri suunnitteli mukaan lähtöä, mutta hänen reissu valitettavasti peruuntui.
Internetin ääressä tuli istuttua kukin tahoillaan jokunen tunti tutkailemassa porukan kokemustasoon sopivia kohteita ja niitähän siellä riittää. Adylsu -laakso , kansallispuisto Georgian rajan vieressä, tarjoaa ympärillään komeita huippuja, joista mm. Jantugan (3991m) kakkosen ja kolmosen tasoisilla reiteillään näytti passelilta parin muun noin nelitonnisen ohella. Sinne siis! Ja samalla voi toki katsella Elbruksen kiipeämistä, jonka huipulla meistä vain Janne ja Juha ovat käyneet.

Jantuganin kuva tietokoneen taustakuvana motivoimassa lopetin lähes 20 vuotta kestäneen tupakointiharrastukseni. Arvelin sen olevan tarpeen, jos meinaa päästä laakson pohjaa pitemmälle.. Tupakantuskissa oli kiva olla jotakin mielekästä puuhastelua kevyen kuntoilun lisäksi ja sitä järjestyikin mukavasti käytettyjä varusteita metsästäessä ja ryhmän viisumiasioita hoidellessa. Komerot kotona alkoi kevään mittaan täyttymään monenlaisesta rojusta: untuvatakkia, makuualustaa, rinkkaa, kenkää, hakkua, jäärautoja... Kaikkea mitä sitä nyt kesällä voi tarvita.

Matka alkaa

Matkaan lähdettiin 28.kesäkuuta Helsingin Rautatieasemalta. Tolstoi-juna kohti Moskovaa nytkähti liikkeelle klo 1823 ja perillä oltaisiin seuraavana aamuna kahdeksan aikaan.
Junassa nautimme erinomaisesta palvelusta hytteihin kannettujen kahvien, voileipien ja oluenkin merkeissä ja tulipa tarkastettua myös ravintolavanun viinilista.
Ammattitaitoinen raatimme valitsi listalta edullisen 42 euron punaviinipullon, joka osoittautui ihan kelvolliseksi. Pian tämän jälkeen oltiinkin jo Pietarissa. Aika painua pehkuihin..

 

Tolstoissa on tunnelmaa!

 

Aamulla heräsimme vaunupalvelijan koputukseen jotain puoli seitsemän aikaan. Väkisin jotain aamupalaa naamaan ja kamat lähtökuntoon ja Moskovassa oltiin täsmällisesti kasilta. Kävin Juhan kanssa tiedustelemassa reitin metroon ja ostimme kaikille liput valmiiksi ja pian olimme matkalla kohti Belorusskayan juna-asemaa. Asemalla punnitsimme reput vielä ennen niiden lentokuntoon pakkaamista. Jotenkin reput tuntui lihoneen junamatkan aikana useita kiloja, joka johti uskomattoman hikiseen kamojen välppäämiseen repusta toiseen, kunnes joku huomasi vaa'an näyttävän tyhjänä yli 5 kiloa.. Että kylläpä kannatti taas. Koska seuraavan junan lähtöön oli aikaa puolisentoista tuntia, lähti Juha hankkimaan hieman virvokkeita muun porukan röhnöttäessä asemarakennuksen seinustalla suojassa paahtavalta auringolta. Valtavat rinkat ja ilmeisen atleettinen retkueemme herätti kiinnostusta paikallisväestössä ja muuan vanhempi herra tuli ihan juttusillekin. Venäjän- ja englanninkielisen ja varsin elerikkaan keskustelun aikana selvisi, että herrahan oli ihka oikea vuorikiipeilijä itsekin! Olipa pappa ymmärryksemme mukaan kiivennyt jopa 5 kpl Bezengin +5000m huippuja, joka oli Neuvostoliiton aikaan kova juttu. Ja on se sitä tänäkin päivänä! Pappa otti meistä ryhmäkuvan ja toivotteli ilmeisesti onnea matkaan ja niin nousimme junaan kohti Sheremetyevon lentokenttää.

 

Jenni, Janne, Tero, Juha ja Mari

Kentällä emme kerinneet kauaa ihmetellä, kun oltiin jo lentoturvallisuudellaan kansainvälistäkin- joskin kyseenalaista - huomiota hankkineen Tupolev TU-154 koneen sikaosastossa matkustamohenkilökunnan hemmoteltavina. Kyseessä ei tällä kertaa ollut mitkään viehkeät lentoemännät, vaan varsin sotilaallisen näköinen mieskolmikko. Arvelin, ettei tässä koneessa humalaiset hillu, onhan se varma. Mun polvet olivat varsin napakasti kiinni etumaisen penkin selkänojassa ja retkueen miesväestä olen ihan reippaasti se lyhyin 180 senttisenä. Voin vain kuvitella miten ihanaa Jannella ja Juhalla oli matkustaa se vajaa 3 tuntia. (Kukaan ei uskaltanut valittaa asiasta ääneen, ettei stuertit kuule.)
Mineralnye Vodyn kenttä otti meidät yllättävän hellästi vastaan pilotin taidokkaiden manöövereiden ansiosta. Täällä päin ei laipoilla ja ilmajarruilla kikkailla, vaan vedetään rennosti kaasuvivut alas ja liu'utaan polttoainetta säästäen kentän pintaan. Reput saatuamme marssimme ulos tapaamaan kuljettajaamme Alekseita ja tämän mukaan tulkkaamaan lähtenyttä Anatolia. Aleksein numero saatiin kotimaassa jostakin ja ystäväni Yuran avulla olimme sopineet kyydistä Chegetin kylään etukäteen. Anatoli taas on erittäin kokenut kiipeilijä, joka järjestää kiipeilyreissuja CETNeva-firman kanssa isoille vuorille ja oli tosiaan vapaaehtoisena tulkkina lähtenyt mukaan 3 tuntia suuntaansa kestävälle automatkalle. Se olikin hyvä juttu, koska kuskimme ei ollut kielimiehiä. Tai siis me ei olla venäjänkilelimiehiä.

Keli oli todella kuuma ja se tuntui vaihtuvan tunnin välein. Välillä satoi, sitten paistoi ja sit tuli oikein kunnon ukonilma. Käännyttyämme Baksanin laaksoon salamointi oli aivan jatkuvaa ja niiden välke paljasti pimeydessä ympärillämme lymyävät valtavat hahmot: Vuoria! Olin nenä kiinni lasissa koko matkan Chegetiin, jonne saavuttiin hieman ennen puoltayötä. Meidät järjestettiin Hotel Esseniin yöksi ja aamulla menisimme hoitamaan paperihommat kuntoon. Niitä riittääkin täälläpäin rekisteröitymisestä kansallispuistomaksuihin, rajavyöhykelupiin ja kiipeilylupiin.

Herätys 0730 paikallista aikaa (+1h kotimaan aikaan), aamupalalle 0800 ja Aleksei ja Anatoli hakemaan 0900. Ensin rekisteröidyttiin hotellin asiakkaiksi ja maksettiin ne kansallispuistomaksut. Sitten ajeltiin Alpindustri -nimiseen kiipeilykauppaan tekemään viimehetken heräteostokset. Täällä selvisi järkytykseksemme että rajavyöhykelupien saaminen kestääkin 20 vrk eikä 20 sec niin kuin olimme netistä lukemalla ymmärtäneet. Ja mitä tämä sitten tarkoittaa? No sitä lähinnä, että koko kiipeilysuunnitelmamme meni roskiin. Adios Adylsu ja jää hyvästi, Jantugan! Mitäs nyt?!

Muut pojat jutteli kaupan henkilökunnan kanssa tovin kartta kourassa minun sovitellessa ihania sormikkaita ja pipoja sivummalla. Pian heillä alkoi olla jonkinlainen suunnitelma taas kasassa. Tätä lähdettiin koko porukan voimin kuulemaan lounaspöydän ääreen Kafe Chegetin terassille. Suunnitelma olisi seuraava:
Iltapäivällä kuski vie meidät Elbruksen kylään, josta aloitamme marssin ylös kohti Irikchat-solaa. Päästyämme noin 3000 metrin korkeudessa sijaitsevalle loivalle tasangolle vuorten välissä, pystytämme leirin ja kiipeilemme lähihuippuja muutaman päivän ajan. Tämän jälkeen palaisimme takaisin alas ja parin lepopäivän jälkeen kiipeäisimme Elbrukselle etelästä nk. turistireittiä. Ruokaa ja muuta tarpeellista meillä oli noin kolmeksi viikoksi, joten suurin osa päätettiin jättää hotellille säilytykseen. Mitäpä sitä kaikkea ruokaa mukana raahaamaan muutaman päivän reissulle.

Maastoon!

Lounaan jälkeen Janne ja Juha yrittivät hankkia topoja kohdealueesta ja hotellilla pakattiin kamat lähtökuntoon. Säilöön jätettiin valtava kasa tavaraa. Aleksei tuli hakemaan kolmen aikaan ja näin oltiin matkalla maastoon! Elbruksen kylässä käytiin vielä bensiksellä tankkaamassa keittimien polttoainepullot. Bensapumpun jumittava pistooli meinasi aiheuttaa pienehkön vaaratilanteen suihkimalla bensaa ympäriinsä komeassa kaaressa, mutta onneksi kukaan ei sattunut tupakoimaan lähistöllä. Taas yksi hyvä syy jättää ne tupakit sytyttelemättä..
Muutamaa minuuttia myöhemmin olimmekin sitten soratien varressa ränsistyneiden talojen ja hökkeleiden keskellä aivan kylän reunalla. Kuvasin Aleksein loittonevat perävalot videolle ja näin olimme viimein yksin. Viidestään yksin siis.

 

Elbruksen kylä n.2000 metrin korkeudessa

Taustalla Elbruksen kylää.

Kartalta vielä reittisuunnitelman kertaus, reput selkään ja ylämäkeen! Jiihaa!
Noin 10 minuuttia myöhemmin muistan miettineeni jotain ihan muuta, kuin että "jiihaa!" Olin huomannut jo aikaisimmin päivällä hengästyväni reippaasti normaalia helpommin, joka johtui siitä että olimme noin 2000 metrin korkeudessa. Siihen lisätty ylämäki ja yli 20 kiloinen rinkka tuntui todella rankalta. "Siis tämmöistäkö tää on?! Ei helevetti. Eihän tää ole yhtään kivaa." Onneksi muutkin tuntui kärsivän. Se helpotti hieman. Meno alkoi maistua paremmalta tunnin jälkeen, kun kroppa vähän tottui taakkaan, mutta kovin helposti ei matka silti taittunut. Siitä piti huolen helteinen sää ja pienen pieni harhautuminen oikealta polulta. Perhanan lehmälaumat olivat näet tampanneet uria vähän miten sattuu pitkin ja poikin rinteitä ihan kiusallaan, harhauttaen meidät haastavammalle reitille. Rinne oli monin paikoin sortunut alhaalla kohisevaan koskeen jättäen todella inhottavia kouruja ylitettäväksi. Osa oli hiekkaa, osa kiuaskiven kokoista murkulaa. Ihme kyllä kaikki kymmenkunta kourua ylitettiin ilman haavereita.

 

Sortuma

Janne ja Jenni etenee..

.

 

Ilta alkoi hämärtää jo kahdeksan aikaan, joten oli laitettava leiri pystyyn. Iltapalaa popsittiin illan jo pimennyttyä ja nukkumassa oltiin puolilta öin. Kosken kohinassa uni maistuikin mukavasti.
Aamulla noustiin kahdeksalta ylös ja alettiin kokkailla aamupuuroja. Kenelläkään ei ollut kropat hellänä eilisestä patikoinnista, jota omalla kohdallani pidin pienenä ihmeenä. Aamupäivä otettiin iisisti maisemia ihaillen ja kuvia napsien. Lounaan jälkeen harjoittelimme vielä hieman köysitoimintaa ja purimme leirin ja taas oltiin matkalla ylöspäin. Päivä oli jälleen helteinen, joten nestetasapainosta piti huolehtia aktiivisesti. Onneksi vettä oli saatavilla riittävästi pitkin matkaa ylärinteiden sulamisvesipurojen muodossa. Iltapäivällä saavuimme massiivisen lumivyöryn tekemälle aukiolle. Lumimassat oli repinyt juurineen ja katkonut satoja puita, joita näkyi melkoinen kasa kosken rannassa kymmeniä metrejä alempana. On se ollut melkoinen rytinä! Samaisella aukiolla kuulin TV:stä tutun varoitusäänen. Hetken ympärilleni katseltuani huomasin murmelin tuijottavan minua pesäkolonsa suulta muutaman metrin päässä. Aukiolla näkyi elävän melko iso populaatio näitä mukavan näköisiä veijareita, koloja oli joka puolella. Etsiydyimme vielä pystyssä olevien puiden varjoon tauolle ja haukkaamaan välipalaa. Hävityksen jäljistä huolimatta maisema oli upea! Etelän suunnalla näkyi myös se aiemmin mainittu Jantugan..
Alkuillasta saavuimme seuraavaan leiripaikkaamme kahden kosken risteykseen. Hevosia, lehmiä ja lampaita laidunsi alueella paimenen ja tämän koirien valvonnassa. Papparaisella oli puulla lämpiävä telttahökkeli joen rannassa ja sen ympärillä aitaukset, joihin lampaat yöksi ajettiin turvaan. Harmitti, ettei kukaan meistä osaa venäjää. Olisi ollut mukava jutustella hetki. Niinpä ohi marssiessamme tyydyimme heiluttamaan kättä ja huudahtamaan "privjet", terve.

 

Jenni kokkaa iltapalaa

 

Suunnitelmat muuttuu

Iltapalaa kokkaillessa alamme pohtia, kuinka käyttäisimme kaikista tehokkaimmin jäljellä olevat päivät. Minulla oli tässä vaiheessa 10 päivää käytössä ennen kotimatkaa, muilla viikko enemmän. Alkoi näyttää fiksuimmalta jatkaa Irikchat -solaa ylös kiipeillen matkalla mitä ehditään ja painella Elbrus vuorelle itäreittiä. Sitä ei hirveän moni porukka vuodessa lähde tarpomaan, sen verran pitkä reitti on verrattuna eteläpuolen turistireittiin hiihtohisseineen ja hutteineen. Lyötyämme suunnitelman lukkoon, jäljellä oli vain yksi pikku kysymys: ketkä lähtee aamulla alas laaksoon hakemaan hotelliin jätetyt ruokapakkaukset?
Arvontalaulun raikumisen päätteeksi Juha ja minä alamme suunnitella seuraavan aamun ruoanhakureissua. Herätys 0600, nopea aamupala ja menoksi kevyin repuin.
Ei Janne, Jenni ja Marikaan toimettomana olisi: päivän aikana he siirtävät leirin puolisen kilometriä ylemmäksi, Irikchat -vuoren juureen, lähes 3000 metrin korkeuteen. Ja se tarkoittaa vähintään kahta reissua vanhan ja uuden leirin välillä, jotta myös minun ja Juhan rinkat saadaan ylös. Kovaa hommaa.

Aamulla olemme liikkeellä 0645 ja jo puolitoista tuntia myöhemmin ollaan taksissa matkalla Elbruksen kylästä Chegetiin. Hotellilla pakkaamme ruokaa päiväreput täyteen ja keräämme toivelistan mukaiset suklaapatukat yms. tarvikkeet mukaan. Sitten suuntaamme Kafe Chegetiin aamukahville, joiden aikana saan videokameran akkuun ladattua n. 60 min kuvausaikaa. Sillä pitää pärjätä loppureissu.
Taksikuskit yrittää huijata meiltä paluukyydistä tuplahinnan, mutta onneksi yksi heistä viittoo meidät kyytiinsä 200 ruplan hintaiselle paluumatkalle Elbrusiin. Kylässä ostamme pienestä puodista ihka oikeaa venäläistä meetvurstia, tuoretta leipää, voita, pakastettuja pelmenejä ja bisset jokaiselle. Takaisin aamun lähtöpisteessä ollaan kolmen tunnin rehkimisellä. Paikalla on enää toinen teltoista ja tytöt. Janne nähtiin kiipeämässä ylempään leiriin minun rinkka selässään.

Syötyämme pelmenit lounaaksi levytämme hetken aikaa teltassa. Tytöt lähtivät sillä aikaa viemään lisää rojua ylämäkeen. Levon jälkeen survoimme reppuihimme kaikki mitä vielä saatiin mahtumaan ja niin oli meidän vuoro raahautua muiden perässä mäkeä ylös.
Jossain kohtaa polku oli sortunut ja menetän tasapainoni kriittisellä hetkellä. Olin todella lähellä pudota jyrkkää rinnettä, mutta sain hakulla kiinni ylärinteestä just sen verran että pääsen ehjänä eteenpäin. Enpä olekaan ihan äsken säikähtänyt niin pirusti. Pahin väsymys kyllä kaikkosi vähäksi aikaa! Lopulta saavumme loivalle tasangolle. Vielä vajaa kilometri ja näemme Jannen teltan, joka loistaa vihreällä niityllä oranssina puolipallona. Pitkä päivä alkaa olla vihdoin loppusuoralla! Väsyneenä raahaudumme viimeiset metrit, pudotamme reput maahan ja painumme telttaan makaamaan. Jenni ja Janne sen sijaan lähtevät alas kolmannelle reissulleen hakemaan sinne jääneen teltan ja loput rojut. Ei voi kuin ihmetellä mistä tuota virtaa riittää. Kovakuntoista porukkaa!
Iltapalat popsitaan upeissa maisemissa pilvien pikkuhiljaa piirittäessä leirimme. Olen näkymästä aivan haltioissani!

 

Pilvistä tai puolipilvistä. Paikoin poutaa.

 

"Lepopäivä"

Aamupäivällä päätämme keksiä lepopäivän kunniaksi jotain hyödyllistä puuhaa. Niinpä jälleen arvontojen päätteeksi Janne, Mari ja Jenni kiipeilevät Irikchatin rinteille tiedustelemaan hyvää reittiä ylös huipulle ja minä ja Juha lähdetään viemään ruokaa yms seuraavaan leiriin Irik -jäätikön kupeeseen. Että semmoinen lepopäivä.
Keli on upea ja lämmin. Lahkeet käärittyinä ja t-paidoissa marssimme tasankoa pitkin parisen tuntia. Pysähdymme keittolounaalle kallioisemman ja jyrkemmän pätkän juureen. Jos ei kroppa- niin ainakin sielu lepää näissä maisemissa. Onneksi mulla on kameroita mukana kolmin kappalein, niille riittää käyttöä..
Janne, Jenni ja Mari puolestaan nauttivat auringosta ja maisemista muutamat sadat metrit leirimme yläpuolella, Irikchatin rinteellä. Janne pääsee kokeilemaan kalliokiipeilyäkin, pian todeten kallion laadun melko huonoksi: ote murtuu irti ja poika mätkähtää tonttiin ja kierii alamäkeen hetken aikaa! Onneksi loukkaantumiselta sentään vältytään..

 

Janne boulderoi

 

Sillä aikaa Juhan kanssa pääsemme loputtomalta tuntuneen kivikon päälle ja jäätikkö tulee jälleen näkyviin. Mittaan korkeuden kännykän GPS-paikantimella ja tulokseksi saadaan noin 3400m. Käymme ylempänä jäätikön reunassa ihmettelemässä. Elbrus näyttäytyy pitkästä aikaa ja näyttää tästä kulmasta valtavalta. Palaamme sorakentälle valitsemaan paikkaa teltoillemme ja löydämmekin valmiit mestat kivisuojineen. Piilotamme ruokasäkin kivikasan alle ja lähdemme paluumatkalle.

 

Juha matkalla Irik-jäätikölle

Tero ja Irik-jäätikkö

 

Irikchat

"4.heinäkuuta klo 0520. Herään sateen ropinaan telttakangasta vasten. Nenäni on kiinni teltan seinässä. Kasvoja palelee. Koetan kääntää kylkeä herättämättä Jenniä ja Jannea. Meinaa olla ahdasta.."

Seitsemän aikaan Juha tulee absidiin toivottamaan huomenet. Sataa kaatamalla. Voi hemmetti sentään! Tarkoitus oli näihin aikoihin startata kohti Irikchatin huippua. Nyt päädymme odottelemaan kelin paranemista. Ketään ei huvita lähteä tuohon säähän talsimaan, eikä se ylempänä olisi kovin turvallistakaan -märkä kallio kun tuppaa olemaan liukas. Meidän muiden köllötellessä makuupusseissamme keittelee Juha telttansa absidissa vettä termareihin. Kai se on pakko nousta aamupuuroa syömään..
Aamupalan päälle pötkötellään vähän lisää. Yhtä äkkiä "keittiön" suunnasta kuuluu epäilyttävä kattiloiden kolina. Kun saan pääni ulos teltasta ja suuntaan katseeni keittoalueelle, niin mitä näenkään!? Kaksi isoa sonnia astioiden kimpussa!
Riuhtaisen kengät jalkaan ja ryntään kohti hölmistyneitä nautaeläimiä. Ne ilmeisesti osaavat suomea parin kirosanan verran, koskapa ottavat niinkin vauhdikkaat hatkat paikalta. Kerään limaiset astiat pesua varten nippuun ja huomaan astianpesusienen kadonneen. Toivottavasti maistui, perhana.. Joudumme jatkossa pärjäämään ilman.

Yhdentoista aikaan ulkoa kuuluu rapea ääni -vähän samanlainen kuin ukkosella juuri ennen kunnon pamausta. Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan. Kivivyöry! Survoudumme kaikki teltan oviaukolle katsomaan, mitä ulkona tapahtuu. Lounaan puoleiselta rinteeltä vyöryy alas kiviä hetken aikaa, mutta onneksi olemme niin kaukana rinteestä, ettemme ole vaarassa. Mikä lie vyöryn laittanut liikkeelle. Sade lakkaa samaan aikaan. Päätämme syödä lounaan vielä ennen liikkeellelähtöä. Liikkeellä kohti Irikchatin rinnettä ollaan vasta 1325. Kiirettä pitää, jos meinataan huipulle ehtiä; takaisin pitää kääntyä viimeistään 1830, jotta leiriin päästään ennen pimeän tuloa. (Leiristä on huipulle reilu 1000 metriä vertikaalia.)
Nousemme loputonta ruohikkorinnettä kohti kallioita. Läähätän aivan maitohapoilla, housut liimaantuvat reisiin ja muutenkin meinaa hermo olla tiukalla. Jennin rannetietokoneen mittari kertoo hellelukemia, joten eipä kai se ihme ole. Meinaan jäädä muista pahasti jälkeen ja se kiukuttaa entistäkin enemmän. Hampaat irvessä kiroillen onnistun lopulta tavoittamaan porukan kallion juurella. Veikkanpa, että nautojen lisäksi nyt myös muutama murmeli tuntee tukun suomalaisia kirosanakombinaatioita..
Lyhyen scramblaus -osuuden jälkeen muodostamme kaksi köysistöä. Juha johtaa minun kakkostellessa ja Janne johtaa toista köyttä Marin kulkiessa sen viimeisenä. Hänen tehtävänä on poistaa reitille asennetut varmistukset.
Homma menee niinkin jännäksi, että liidaaja joutuu ihan oikeasti asentamaan kalliovarmistuksia kakkosen varmistaessa nousua. Kakkosena on helppo kiivetä, kun putoamista ei juuri tarvitse pelätä. Ykkönen varmistaa ylhäältä. Niinpä en pahemmin välitä pienistä kengän lipsahduksista, vaan rimpuilen ylös hyvää kyytiä, putoamatta köyden varaan, toki. Seuraavalla ständillä varmistelen vielä loppuporukan ylös ja niin olemme kaikki pienellä hyllyllä ehkä n. 150m huipun alapuolella. Kello on 1830.

 

Leidit scramblaa Irikchatilla

Irikchat, Jenni ja Juha.

Irikchat, Mari

Irikchat Tero ja Janne

Tytöt rappeloi.

 

Huippu jää näkemättä ja alas leiriin olisi hyvä ehtiä ennen pimeän tuloa. Alas kiipeäminen on hidasta ja hankalaa, joten päätämme laskeutua köydellä jyrkimmät pätkät. Rappeloimme parit köydenmitat niin, että Janne meni ensin tekemään seuraavat ankkurit, sitten yhtäaikaa Jenni ja Mari ja viimeisinä samalla tyylillä minä ja Juha. En ole aikaisemmin päässytkään kokeilemaan tämmöistä "parirappelia". Homma sujui oikein sutjakasti muuten, mutta köyden perhanat ei meinanneet tulla alas sitten millään. Etenkin toisen laskun pitkän, 2x60m köyden kanssa tuli ongelmia. Kitka oli niin valtava, ettei se vetämällä alas tullut. Muiden jatkaessa kohti leiriä lähti Juha kiipeämään prusikilla varmistaen ylös vapauttamaan köyttä. Minä jäin jännityksellä odottamaan, miten äijän käy. Pian köysi antoi periksi ja sain vedettyä sen talteen. Juha kiipesi alas ilman köyttä, jota oli aika perhanan piinaavaa seurata alempaa. Kaikki meni kuitenkin hienosti ja niin päästiin mekin alamäkeen marssimaan muiden perään. Meno oli kuitenkin hidasta väsyneenä ja nälissään, Juhalla vielä molemmat köydet repussaan lisäpainona. Pimeä ehtii tulla ennen kuin päästään leiriin, mutta otsalamppujen valossa pärjää hyvin. Pian näemme leirissä häärivät valopisteet muiden jo touhutessa ruokaa keittopaikalla. Niinpä marssimme suoraan ruokapöytään nauttimaan herkulliset ja ravitsevat vuoristoateriat! 
Sen päälle kelpaa pistää pitkäkseen telttaan, katsoa läpi päivän kuvasaldo (heikko) ja kirjoittaa reissupäiväkirjaan päivän tapahtumat. Unten mailla lienen ollut pian kymmenen jälkeen.

Irik

Mikähän siinä on, että ensimmäinen kilometri on aina niin tuskaa? Tätä ihmettelin taas mielessäni raahustaessani joukon hännillä kohti seuraavaa leiriämme. Vaikka maasto oli tasangosta johtuen melko tasaista(!), oli reidet ja pakarat hapoilla ja meno hengästynyttä muutenkin. Reilun puolen tunnin kuluttua meno alkoi taas maistumaan ja viimeisen tiukan nousun menin jo keulilla. Täällä ylempänä tuuli on jo huomattavasti kylmempi ja navakampi ja takkia on vedettävä päälle muuten lämpimästä kelistä huolimatta.
Teltat pystytellään hyville paikoille ja Chéf Juha kokkaa maittavat vuoristoateriat. Jäkiruoaksi me lihaasyövät äijän köriläät nautimme pätkät ehtaa venäläistä meetwurstia raakana. Tämä kama menee suoraan pohkeisiin! Lihatonta ruokavaliota noudattavat neidot joutuvat pärjäämään ilman..

 

3400m leiri.

 

Ruoan päälle lähdemme pikku kävelylle. Käymme seisomassa Irik-nimisen soratötterön vierellä (jolla huipulla korkeutta 3667m) ihastelemassa jäätikön maisemia. Myös koko Elbrus näkyy tästä vinkkelistä -tai siis se osa, joka ei ole pilvien peitossa. Eli ei kovin paljoa.. Tuuli on kova ja lahkeet lepattaa ja helmat paukkuu. Hetken ihmeteltyämme marssimme jonossa takasin leiriin kahville.
Pidämme taas palaverin, jossa toteamme vessapaperin olevan pikkuhiljaa loppu ja ruoka- ja bensavarantojen käyvän liian vähiin Elbruksen huiputusta ajatellen. Tästä seuraa sitten jotakin eeppistä: Jenni ja Janne, porukan kovakuntoisin kaksikko, lähtee seuraavana aamuna hyvin aikaisin käymään alhaalla kylässä hakemassa lisää puutelistan tarvikkeita. Kyllä vain, 3400 metristä 2000 metriin -ja takaisin.
Me loput suunnataan aamupäivällä päinvastaiseen suuntaan jäätikön yli Elbruksen rinteille viemään taas tavaraa kätköön. On sitten vähän kevyemmät reput, kun lähdetään viemään leiriä ylös..
Illalla teltassa kirjoittelen reissupäiväkirjaa otsalampun valossa. 2205 telttamme välähtää yht´ äkkiä kirkaan oranssiksi. Sekuntia myöhemmin valtava pamaus lyö korvat lukkoon ja alkaa sataa kaatamalla! Ukkonen on ryöminyt laaksosta ylös ja hyppäsi juuri harjanteen yli samaan solaan meidän kanssa. Alkaa vähän jännittää.. Sammutan otsalampun ja vedän makuupussin korviin. Jenni ja Janne yrittää saada unen päästä kiinni, mutta aika vaikeaa se on ukkosen paukkuessa ympärillä. Kiedon fleecepaidan pääni ympärille vaimentamaan ääniä ja peittämään silmäni välähdyksiltä ja onnistun torkahtelemaan salamoinnin välillä. Ukkonen lakkaa reilun tunnin jyristyään ja saamme vihdoin kunnolla unta. Tai no kunnolla ja kunnolla; Jannen teltta on mitoitettu kahdelle ja meitähän on toki kolme. Ahdasta siis on, joten vieruskaveri herää kylkeä kääntäessä väistämättä.

Herään kellon piipitykseen joskus viiden jälkeen. Sade ropisee telttakankaaseen. Jenni ja Janne nousee ylös, syö vähän jotain ja lähtevät surkeassa kelissä pitkälle vaellukselleen. Sääliksi käy.
Sade- ja ukkoskuurot jatkuvat aamun mittaan. Nynnyilemme sen verran, että lähdemme leiristä vasta yhdentoista tienoilla kelin kohennuttua. Istahdamme Irikin huipulle 3667m korkeuteen ihailemaan aurinkoisia maisemia ja laskeudumme sitten sen länsipuolta jäätikölle. Edellämme on näköjään venäläinen retkikunta, joka on yöpynyt kivikossa ja on juuri ylittämässä jäätikköä. Muodostamme köysistön ja lähdemme venäläisten perään kohti Elbrusta. Ei mene pitkään, kun huitaisemme tuon viisihenkisen porukan ohi kevyine reppuinemme. Pääsemme reilussa tunnissa jäätikön yli ja niin ollaan Elbrusvuoren itärinteen laavakivillä. Elbrushan on sammunut tulivuori, jonka itäkraateri sylki laavaa tänne näin. (Lisää aiheesta TÄÄLLÄ.) Viivymme laavakentällä hetken ja palaamme jäätikön yli. Kätköön jätetään köysi ja hakkuja yms rautatavaraa, jottei tarvitse kantaa niitä huomenna taas tänne. Huomenna nimittäin siirrämme leirin yli 4000 metriin.

 

Mari ja Juha Irikin huipulla (3667m)

Venäläiset

Juha ja Mari jäätiköllä

 

Palattuamme leiriin hemmottelen itseäni peseytymällä pesulappujen avulla teltan yksityisyydessä. Sen päälle huuhtelen ruoansulatusjärjestelmää repussa piilotelleella 4cl Minttuviinapullon raikkaalla sisällöllä. Operaatio virkistää mukavasti! Mietin mitä puolisoni mahtaa par´aikaa touhuta omalla lomareissullaan. Ikävä meinaa vaivata, kun ei saa edes kännykkään kenttiä täällä. 
Illalla kahvikupposten ääressä laskeskelen, että kauppareissulaisten pitäisi alkaa pikkuhiljaa näkymään tasangolla matkalla takaisin leiriin. Lähden heitä vastaan tarkoituksena kantaa viimeisessä paskamaisessa nousussa reppuja kaverina, mutten ehdi kuin pari sataa metriä leiristä kun he jo marssivat vastaan! Molemmat ovat väsyneitä 14 tunnin reissusta, mutta silti enempi-vähempi hyvällä tuulella. Jään jälleen kerran ihmettelemään tämän kaksikon voimavaroja. Oma kunto ja jaksaminen alkaa jotenkin epäilyttää ajoittain.. Saan hyviä uutisia, kun Janne kertoo saaneensa lähetettyä puolestani tekstiviestin puolisolleni Barcelonaan ja vastauksen viestiin myös. Siellä on kuulemma hirveä helle, mutta on sitä onneksi tarettu täälläkin..
Iltapalan äärellä suunnitelmamme menee väistämättä taas uuteen uskoon. Päivä on ollut Jannelle ja Jennille niin raskas, että he tarvitsevat ainakin yhden lepopäivän. Me muut taas ollaan käväisty kevyellä kuormituksella miltei 4000m korkeudessa, joten olemme paremmin akklimatisoituneita ja minun reissuaika alkaa käydä vähiin. Päätämme jakaantua. Aamulla siirryn toiseen telttakuntaan, jonka teltta siirtyy jonnekin Elbruksen itärinteelle. Janne ja Jenni tulevat sitten perässä levättyään. Tilanne harmittaa, mutta kaipa tässä ihan järkevä päätös tehtiin. Nukkumaan mennään taas ajoissa ja kelloni asetan soimaan 0630.

Mt.Elbrus

Uuden telttakuntamme roinat saatiin sullottua reppuihin, heipat sanottua Jennille ja Jannelle ja liikkeellä oltiin kahdeksalta. Parisataa metriä leiristä polku kulki lumisillan alla virtaavan puron yli. Jostain lumen alta kuului lorinaa ja alempana vesi näkyi virtaavan isoon koskeen. Ilman mitään ennakkovaroitusta parin-kolmen neliömetrin kokoinen lumilaatta putosi allani veteen ja minä sen päälle perseelleni painava rinkka selässä. Onneksi en luiskahtanut lumisillan alle, sillä vettä virtasi purossa jo aika reippaasti. Lumen alle oli muodostunut melkein miehen ja rinkan mentävä tunneli. Kiroillen könysin pystyyn ja kiipesin takaisin polulle. Juhaa nauratti, minua ei juurikaan. Pirullisia ansoja se luonto järjestääkin!
Nousu Irikin huipulle rinkka selässä oli hemmetin raskasta. Ei se eilen päivärepun kanssakaan mitään leikkiä ollut, mutta nyt tuli painolastin ohella toinenkin ongelma. Hommaa näet hankaloitti navakka etelänpuoleinen tuuli ja todella voimakkaat puuskat. Sivutuuli tarttui rinkkaan ja meinasi paiskata kulkijan kumoon. Puuskan tullen piti pysähtyä ja ottaa hakun kärjellä tukea, ettei tuuli vie mennessään. Alas jäätikön reunalle kuitenkin päästiin ilman kaatumisia. Kätköstä kaivettiin esiin eilen piilotetut varusteet ja köysistönä jäätikölle. Ei taidettu ehtiä ihan puoleenkaan väliin jääkenttää, kun etelästä hyppäsi sadepilvi silmille. Keli oli nollan tuntumassa, joten sade tuli eri olomuodoissa: ensin vettä, sitten räntää ja pian jäätävää tihkua. Ihanaa!
Reipas puolitoista tuntia saimme kulumaan jäätikön ylitykseen. Laavasoralla pysähdyimme syömään vähän parsakeittoa. Sillä sitä jaksaa taas painaa, ylämäkeen. Ruokaa piilotettiin myös maastosta (mielestämme) selvästi erottuvaan kivikasaan jälkijunassa tulijoita varten. (Harmi vaan, että vähän toisesta kulmasta katsottuna näitä ilmiselviä kivikasoja olikin useampi, joka hieman teetti ylimääräistä etsintähommaa nälkäisille myöhemmin.. Pahoittelumme vielä kerran tästä.)
Ja johan sitä keliä taas olikin, joten ei kun uutta sadepilveä niskaan. Istuimme isojen laavalohkareiden taakse tuulensuojaan odottamaan, että pahin on ohi. Sitten kompuroitiin kivikossa taas ylös päin. Juha alkoi itselleen epätyypillisesti vaikuttaa hyytyneeltä ja lumille päästyämme määräsikin tauon paikalla. Päivä alkoi olla jo alkuillan puolella ja leiri on kuulemma helpompi pystyttää valoisan aikaan, toisin kuin pimeän aikaan ei, joten tehtiin näin: Teltta, ruokaa ja keitin yms tarpeellista päiväreppuihin ja telttapaikkaa hakemaan ylempää. Sitten teltta pystyyn ja takaisin hakemaan rinkat. Ylämäkeen kun kaikki osaa kävellä melko helposti vaikka pimeässä. Tosin minusta tuntui, että ensin loputtomalta tuntunut nousu lumirinteessä meni helpommin painavan rinkan kanssa. Outoa. Päivällinen/iltapala ehdittiinkin syödä vielä luonnonvalossa lämpötilan tippuessa auringon mukana pakkasen puolelle. 
Päivä oli ollut kaikille rankka, mutta Juhalle jostain syystä jopa enemmän kuin minulle. Syy selvisi kuumeen mittauksella. Taisi olla jotain 38 lämpöä äijällä. 
Kaikki oltiin taju kankaalla varmaan ennen iltayhdeksää, ilman kuumettakin. Ei tullut edes hampaita pestyä. Lepopäivä lienee paikallaan.

0115 herään siihen, etten saa henkeä. Olotila on aivan hirveä, happea ei vaan saa tarpeeksi. Tuntuu että tukehdun ihan just. Onneksi Juha on hereillä. Pyydän raottamaan teltan ovea ja teen saman taka-absidin ovelle. Pieni läpiveto tuulettaa teltasta liian hiilidioksidin ja tuo raitista ilmaa tilalle. Muutamassa minuutissa olo helpottaa sen verran, että uskallan yrittää nukahtamista. Kammottava kokemus! En nuku kovin hyvin tällä kertaa, vaan heräilen pitkin yötä hengästyneenä ja uudelleen nukahtaminen on vaikeaa. Teltta sijaitsee noin 4300 metrin korkeudessa, joten kai tämä kuuluu asiaan. Lisäksi tämä teltta on vielä pienempi kuin Jannella, joten tilaa on todella niukasti. Homma menee vähän niinkuin niin, että jos Juha kääntää kylkeä, me muutkin käänetään kylkeä samaan suuntaan. Aamu voi tuskin tulla liian pian!
Nousen aamulla pian auringon jälkeen. Lämpötila teltan sisällä nousee nopeasti hellelukemiin vaikka ulkona on varjossa pakkasta. Etsin alempaa laavakivilohkareiden takaa suojaa tuulelta ja tähystykseltä. Katselen Georgian suuntaan samalla kun kyykin aamutoimillani. Ponnistaminen hengästyttää, panen huvittuneena merkille. Jotenkin näin jylhissä ja avarissa maisemissa tuntee olonsa rauhalliseksi, seesteiseksi vallan. Meinaan unohtua kyykkimään, kunnes jäätävä tuulenpuuska hanuriin palauttaa nykyhetkeen. Siispä aamukahvin keittoon.

Tero kirjoittaa tarinaa muistiin 4300 metrissä.

 

Kulutan lepopäiväni istuskellen ulkona isojen lohkareiden suojissa reissupäiväkirjaan muistiinpanoja raapustellen. Käyn myös satakunta metriä leirin yläpuolella kuvaamassa maisemia. Saan kännykkään pari tolppaa kenttää ja tekstari lähtee Barcelonaan välittömästi. Vastausta ei onneksi tarvitse kauaa odotella. Akku alkaa olla lopussa, joten sammutan puhelimen viestisession päätteeksi. Sitten istun taas kirjoittamaan ja lounasta syödään välilä. Mukavan leppoisaa.
Iltapäivällä Janne ja Jenni tulee kylään. Olivat laittaneet telttansa ennen jäätikköä olevaan kivikkoon -samaan paikkaan missä aiemmin mainitut venäläiset oli leiriytyneet. Huono keli oli pakottanut pysähtymään siihen. Keksimme kuvata "Vuoristokokki III" nimisen "TV-ohjelman" samalla, kun Juha tekee teltan absidissa ruokaa. Mukavaa touhua. Videokamera onkin ollut harmillisen vähällä käytöllä, koska ainoaa akkua joutuu säännöstelemään. Ei saatu hankittua lisäakkuja.
Janne oli printannut viikon sääennusteen alhaalla käydessään ja sen perusteella yöllä saattaisi olla kohtalainen keli huippuyritykseen. Päätämme laittaa kellon soimaan 0200 ja katsoa, josko keli antaa yrittää. Vieraat lähtevät takaisin leiriinsä. Aikovat siirtää teltan lähemmäksi meitä huomis aamuna. Näin meillä olisi mahdollisen huiputuksen jälkeen yöpaikka tätä nykyistä alempana, joka olisi varmaan ihan kiva juttu. Saas nähdä, kuinka käy! Ei meinaa malttaa mennä nukkumaan!

"Ei sitten päästy kovin pitkälle.Mä heräilin surkeasta unesta 0145 ja kurkkasin ulos. Pohjoisessa Otava ja muutama miljoona muu tähti, etelässä pilvistä ja tuuli samasta suunnasta. Ei oikein hyvä. 0200 Juhakin kurkkaa ulos ja toteaa että yritetään. Mikäpäs siinä, vaatetta päälle ja ulos! Liikkeelle päästään 0250 otsalamppujen valaistessa louhikkoa ja lunta. Muutaman minuutin kuluttua survon untuvatakin reppuun kun alkoi tareta taas.Mun kuoritakki oli nääs läpimärkä vasemmalta sivulta ilmeisesti termospullon korkin vuodettua yöllä. Puolisen tuntia edettyämme alkoi mulle taas meno maistua, mutta samaan aikaan keli päätti muuttua huonompaan suuntaan ja rivakasti. Tähdet pohjoisessa katosivat ja alkoi pyryttää lunta. Hieman ennen neljää käännymme takaisin kohti leiriä. Mua 'ketutti' aivan 'samperisti!' Tajusin kyllä, ettei tuossa kelissä olisi turvallista jatkaa, mutta silti! Saatana."
Että semmoinen eka yritys nousta Euroopan korkeimmalle huipulle...

Toinen kerta toden sanoo?

9. heinäkuuta. Päivä menee samaan tapaan kuin eilenkin. Porukka torkkuu, minä kuvailen maisemia ja kirjoittelen asioita muistiin. Ahdistaa. Edes Chéf Juhan loihtima coucous-riisi-mitälie-risoton tyyppinen lounas ei helpota. Muut sentään tajuaa nukkua seuraavaa yritystä varten, minä en osaa. Päivä kuluu tuskaisen hitaasti. Näen Jannen ja Jennin ylittävän jäätikön. Pitkän ajan kuluttua he pystyttävät telttaa satakunta metriä alempana. Ovat löytäneet tosi hyvän kivisuojan. (Tätä ennen he olivat etsiskelleet sitä ilmiselvää kätköä, josta aiemmin mainitsin. Löytyi se lopulta.)
Ensiyöksi ennustetaan loistavaa keliä. Mentäis jo!
Ja sit mennään:
"Lava Flow, 10.7. klo 0200. Nousen istumaan pikkuruisessa teltassa, raotan ovea ja kurkistan ulos. Taivas on täynnä tähtiä, joka suunnalla! Aivan mahtava keli lähteä tarpomaan ylämäkeen!! Vedän ensimmäisenä päälivaatteet ylle ja konttaan pihalle pikku pissalle ja alan sitoa kenkiä jalkoihin. Pian ulkona ovat myös Juha ja Mari. Jotenkin ne saavat mysliä syötyä ja 0240 päästään liikkeelle. Keli on enimmäkseen tyyni, välillä tulee pieniä puuskia. Pakkasta on ehkä muutama aste. Lämpimästä kelistä huolimatta Marin varpaat alkaa palella jossain vaiheessa. Onneksi repusta löytyy "Toasty Toes"-merkkiset lämmittimet, jotka liimautuu sukkaan varpaiden alle. Toimii. Samalla taidettiin hörpätä kuumaa kaakaota.
Varttia vaille viisi aamu alkaa sarastaa hiljalleen. Istutaan taas rinteessä ja hörpitään kuumaa juomaa. Meinaan nukahtaa istualleni. 0525 on jo melko valoisaa ja ollaan harjannelinjan alla. Vihdoinkin. Meno on aika hidasta. Istumme kiville tsekkiläisten kiipeilijöiden teltan luo ja kiinnitetään jääraudat kenkiin. Tästä alkoikin sitten mun henkilökohtainen helvetti.
Lumirinne oli aika jyrkkä ja se vaan jatkui ja jatkui ja jatkui. Jalat alkoi olla koko ajan hapoilla ja hengitys oli paikoin aivan sairasta haukomista. Ei meinannut kunto oikein riittää enää. Muita korkeuteen liittyviä oireita, kuten päänsärkyä, ei onneksi ollut. Jossain vaiheessa mun pallealihas tuntui olevan hapoilla myös. Ei sitten lainkaan hyvä juttu. Hengittäminen alkoi olla jo aika tuskaista. Taukoja pidettiin tiuhempaan, muttei ne auttanut hengityshankaluuksiin kuin just sen tauon ajan.
Kymmenen aikaan jouduttiin pilveen. Onneksi se oli poutapilvi, muuten olis asiat ollu huonommin. Nyt vaan näkyvyys putosi pariinkymmeneen metriin ja ilma viileni kosteuden noustessa kirjaimellisesti käsin kosketeltavaksi. Olimme noin 5200 metrin korkeudessa. Pilven väistymistä odoteltiin tunnin verran ja tuon ajan käytin pohtimalla omaa vointia ja voimavaroja. Huipulle pääsy vastaan turvallisesti alas pääsy. Siinä yhdentoista aikaan sitten sanoin ääneen, että nyt on tilanne se että minä lähden alas. --- Rankan päätöksestä teki sekin seikka, että myös Juha ja Mari joutuivat lähtemään alas. Ketään kun kuulemma ei päästetä yksin menemään. Paska. Palaa kurkusta niellen pakkasin jääraudat reppuun ja lähdin tarpomaan varovasti jyrkkää rinnettä alas. 'Ketutti' aivan 'samperisti'. Ei hirveästi auttanut, vaikka tiesin tehneeni oikean päätöksen. Pettymys vaan oli niin valtava. Toisaalta, tuli opittua ekalla reissulla yksi vuorikiipeilyn vaikeimmista asioista: pakkien ottaminen ajoissa..
Matka alas 5200 metristä noin 4300 metriin tuntui kestävän ikuisuuden. Vasen polvi ei oikein tykännyt hakkaavasta astelusta jyrkällä lumella ja soralla. Vihlominen pysyi kuitenkin siedettävissä rajoissa. Lava flown yläosassa huomaan Jannen ja Jennin tuoneen telttansa meidän telttaa ylemmäs, joten suuntaan sitä kohti. Perillä siellä olen noin 13 maissa. Olen siis ollut käytännössä liikkeellä 0240 - 1300. Pitkä työpäivä. Ei ihme, että hitusen väsyttää. Ja tulihan siinä käytyä melkein kilometri leirin yläpuolella. Melkoinen nousu.
--- (Puolisoni) Minna oli ostanut mulle pikkupullon Ballantines viskiä, jonka toivoin nauttivani juhlistaessani huiputusta. Nyt korkkasin sen silkkaan 'ketutukseen'. Katselin ylös kohti Elbruksen itähuippua, joka jököttää siellä reilun kilometrin ylempänä. Ajattelin, että haista paska ja katsotaan ensi kerralla. Ensi kerralla käyn vääntämässä tortut sekä itä- että länsihuipulle. "

Tästä alkaa alamäki

Siis meille kolmelle. Pakkaamme kimpsumme ja kampsumme ja lähdemme raahustamaan alas vuorelta. Vietämme yön jäätikön reunan tuntumassa, yli marssimme seuraavana aamuna, 11. heinäkuuta. Liikkeellä olemme kahdeksalta.
Kiipeämme taas kerran Irikin huipun yli toiselle puolelle ja jatkamme edelliselle leirpaikalle hakemaan kätkettyjä varusteita. Sieltä löydän mm. kännykkäni laturin ja retkeilykenkäni. Lisää painoa reppuun. Olin onnistunut pakkaamaan rinkkani takapainoiseksi, enkä saanut sitä mitenkään säädettyä mukavaksi. Ristiselkä alkoi olla nirhaumilla ja hartiat arat. Päätin silti, etten pysähdy ennen edellistä leiripaikkaamme, sitä jossa sonnit söi meiltä pesusienen. Marssin kiukkuisena alas kivikoita ja sorarinteitä vihreälle tasangolle. Hiki lentää ärräpäiden saattelemana. Kipu on ärsyttävä ja pahenee koko ajan. Pitkään marssittuani erotan jonkin äänen takanani. Juhahan se siellä parisataa metriä jäljessä huitoo ja huutaa että pysähdy. No perkele. Käyn repun päälle istumaan. Pidämme taukoa ja kätkemme maastoon raskasta kiipeilyroinaa. Muillahan on vielä reipas viikko reissu jäljellä ja suunnitelmana on palata tänne kiipeilemään minun lähdettyä kotimatkalle. Vähän trail-mixiä naamaan ja taas mennään.
Tunteja myöhemmin istumme viimeisen osuuden päälle katselemaan alas Elbruksen kylään. Riisun ylävuoristoon tehdyt saappaat jaloista ja nousen heinikkoon seisomaan. Jalkateriin sattuu aivan sairaasti! Ihan kuin luut olisi murtuneet. Mikä lie.. Istun alas ja annan jalkojen tuulettua lämpimässä kesäillassa. Hitaasti mutta varmasti marssimme viimeiset kilometrit alas kylään. Hökkeleidensä seinustoilla istuskelevat paikalliset koettaa jututtaa, mutta eihän me mitään ymmärretä. Raahustamme vaan väsyneenä eteenpäin. Kello on 1900. Marssittu on siis 11h. Vihdoinkin alhaalla.
Kaupalta saamme taas taksin tilattua ja pian ollaan Hotel Essenissä Chegetin kylässä. Matkalla sain sovittua itselleni kyydin Min.Vodyn lentokentälle 13.7.
Hotellihuoneessa arvomme KPS-menetelmällä suihkuvuorot. Odottava Juha pääsee hakemaan virvokkeita lähikioskista. Kuuma suihku on aivan taivaallinen kokemus! Ihan sitä tuntee itsensä ihmiseksi semmoisen jälkeen. Marilla oli oma huone, joten hänen ei tarvinnut KPS:ää kokeilla. 
Pesujen jälkeen korkataan oluet ja natustellaan pikku paukut Elbrus-merkkisestä vodkasta. Sit mennään oikein ravintolaan syömään! Saslik ja olut, voiko parempaa komboa olla!? Tuskinpa. Montaa olutta ei jaksa nauttia, luomet painaa niin. Sillä aikaa, kun me nukumme alhaalla laaksossa marssii Janne kohti itähuippua toisen retkueen mukana. Pilvisessä kelissä Janne ja valko-venäläinen Misca saavuttavat itähuipun ja palaavat leiriin. Jenni on kipeä, ja lepää leirissä.

 

Misca ottaa rennosti

Janne matkalla itähuipulle

Janne Elbruksen itähuipulla (5621m)

 

12.7. kuluu osaltani Chegetissä tuliaisia etsiessä ja syöden saslikia. Kroppa huutaa kunnon lihaa ja sitä se myös saa. Ja toki muutamat palauttavat oluetkin.
Seuraavana aamuna pakkaan viimeisetkin varusteeni reppuun ja raahaan omaisuuteni hotellin aulaan odottamaan kuskia. Olimme sopineet noutoajaksi klo 11 ja aloin jo huolestua, kun miestä ei alkanut näkyä viittä vaille. Tasan yhdeltätoista tuttu minibussi kuitenkin kaartaa pihaan ja kuski marssii leveästi hymyillen kättelemään. Kultahammas vaan kimaltelee. Nakkaan repun taakse ja kiipeän apukuskin paikalle. Heitämme Juhan ja Marin Elbrusin kylään ohikulkiessamme ja niin sitä oltiin yksin. Ajomatka kesti noin 3 tuntia, eikä tuona aikana montaa sanaa vaihdettu. Kuski tuumaili välillä että SUPER! Ja siinä se aikalailla sitten olikin, keskustelu. Onneksi autossa oli CD-soitin ja peräti yksi toimiva CD-levy. Loppumatkasta osasin jo paljon laulujen sanoja ulkoa, tietämättä niiden merkitystä tosin. Hassua.
Lentokentällä olen hetken aikaa kusessa, kun en löydä rekisteröintipaperia mistään. Miliisi tuumailee että big problem ja minä tiedustelen hintaa kysymällä how big problem. Ei auta. Lopulta muistan sujauttaneeni jonkin niistä pirun lapuista rinkkaan kirjan väliin. Kaivelen sen esiin ja miliisi tuumaa että harasoo, no problem. Rohkenen hymyillä pitkästä aikaa. Lentoon päästään 1,5 tuntia myöhässä karmean ukkosmyrskyn ansiosta. Ehdin Moskovan päässä kuitenkin täpärästi lentokenttäjunaan, jolla pääsen taas Belorusskayan asemalle. Täällä vaihdan metroon, joka on vähän jännää yksin. Tuntuu että kaikki tuijottaa. Matka sujuu kuitenkin kommelluksitta ja nousen oikealla pysäkillä pois, saapuen näin Leningradskyn juna-asemalle. Asemahallin lämpömittari näyttää +36C, joten hikeä pukkaa. Aikani odoteltuani näytölle ilmestyy Helsinkiin lähtevän junan laiturinumero ja suuntaan sinne. Paikalla on muitakin suomalaisia. Olo on heti kotoisa. Mulla on oikein I-luokan lippu, joten hytissäni on vain kaksi punkkaa. Kysyn vaunuemännältä tuleeko hyttiin toista matkustajaa ja hän lupaa ettei. Levittelen kamppeitani toiselle punkalle ja pesen jalkani. Olen juuri aikeissa alkaa kaivamaan evästä esiin, kun joku venäläissetä yskäisee merkitsevästi oven suussa. Kerään nopeasti romuni hänen punkaltaan ja kiroan tuuriani. Syön ja pistän pötkölleen. Kirjoitan viimepäivien tapahtumia taas muistiin, kuuntelen musiikkia ja yritän nukkua. 
Aamulla ehdin juuri käydä pesulla, kun ollaan jo rajavyöhykkeellä. Passin tarkastus teitittelevän nuoren rajavartijan toimesta ja tervetuloa kotimaahan. Juna saapuu Helsinkiin klo 12. Vastassa on Minna, joka kauhistuu kuinka laihtunut ja väsyneen näköinen minä olen. No kai sitä vähemmästäkin..

- Mutta mitä puuhaa muu porukka? Päästäänkö Elbruksen huipulle?! Siitä pääset lukemaan piakkoin!

Tässä oli minun reissu omasta vinkkelistäni kuvailtuna.Kivaa oli ja uutta reissua sunnitellaan jo kovasti. Siitä lisää tuonnempana!

-Tero

 

-Tästä tarinaa jatkaa kolmannen viikon tapahtumilla sitten loppuporukka. Tarkkaile blogipäivityksiä sen tiimoilta!-

---