Deep Water Soloing Kroatiassa 2010

Kryptoniitin louhintaa

Kaverit tarjosivat mahdollisuutta lähteä purjehtimaan Kroatiaan ja vaikka hommia olisi riittänyt, niin kryptoniitin louhiminen kuin myös brittiläisen byrokratian kanssa tappelu riitti. Brittien touhu muistuttaa harvinaisen erehdyttävästi Kafkan Lakimiehestä tai Huxleyn Uusi Uljas Maailmasta repäistyä lukua. Eli päätös lähteä lepuuttamaan hermoja Adrianmeren lempeään liplatukseen ei ollut vaikea.

Onneksi kaverini olivat kaikki enemmän tai vähemmän kiipeilyllisesti orientoituneita. Eli vaikka purjehduslomasta olikin kyse, niin jo suunnitteluvaiheessa tarkastimme Kroatian topokirjasta kaikki mahdolliset saaret, joissa voi kiipeillä.

Hvar:lla on saari, se vaarin saari on...

Kiipeilykohteita on Kroatiassa paljon ja olemme aiemmin käyneet kiipeilemässä mm. Paclenikassa ja Hvarin saarella. Tälläkin kertaa päätimme aloittaa Hvarin saaresta. Hvarin saaren länsipuolella sijaitsee yksityinen kiipeilyalue, jossa on useita kymmeniä sporttireittejä. Sporttialueen eteläpuolella on noin 300 metriä pitkä ja kolmekymmentä metriä korkea Deep Water Soloing -poikkari. Kiipeily alueella on maksullista, mutta maksun voi välttää jos kiipeilee vain DWS:ää ja saapuu veneellä. Mesta on kyllä kokemisen arvoinen ja parilla Ekulla riittää varmasti kiivettävää koko päiväksi.

Deep Water Soloing:ssa kiivetään ilman köysiä ja se muistuttakin jonkin verran boulderointia. Jos kiipeilijä tippuu niin veden hellä syleily hoitaa painovoiman paholaisen aiheuttamat pelkotilat. Kolmeenkymmeneen metriin ei meistä kukaan uskaltautunut, mutta Tommi heitti kovimmat leiskautukset noin 15 metristä. Itse tunsin pahemmanlaatuista huimausta jo varpaiden irrotessa kumiveneen kannelta ja tyydyinkin kiipeämään poikkaria Adrianmeren aaltojen kutkutellessa säärikarvojani.

Pari päivää tuli kiipeiltyä, sukellettua ja harppuunakalastettua Hvarilla. Ei tainneet arkimurheet vaivata ketään meistä. Petsku päätti ottaa kisaa merisiilien kanssa ja sai aimo annoksen piikkejä jalkaansa. Merisiilit 1 - Petsku 0

Vis:n multi-biachit.

Koluttuamme tarpeeksi Hvarin rantakallioita päätimme käydä katsastamassa Vis:in saaren tarjoamia kiipeilymahdollisuuksia. Vis on mukava pikku saari Hvarista länteen. Saarella ei tietääksemme ole DWS-spotteja, mutta täyttä varmuutta asiasta ei koskaan saatu. Useilla Kroatian saarista on jyrkät ja korkeat kalkkikivirannat. Kroatia onkin Euroopan DWS-paratiisi ja sieltä varmasti löytyy koskemattomia rantakallioita useamman vuoden tarpeisiin.

Kävimme aamupalalla Visin kylässä sekä yritimme löytää pinsettejä Petskulle. Apteekin löydetyämme totesin, että minun serbo-kroatialla ja heidän englanillaan, en tule niitä koskaan saamaan. Tyydyin tekemään rapumaisia eleitä käsilläni. Onneksi emme saaneet alapään lemmikkiongelmaan tarkoitettuja oinamenttejä, vaan pillerinpyörittäjä ymmärsi yskän ja ojensi tiskin yli kauan kaivatut pinsetit.

Puolenpäivän tienoilla lähdimme haikkaamaan kohti saaren keskiosissa kohoavia kallioita. Topokirja lupaili muutamia useamman KP:n pituisia reittejä. Jo perinteeksi muodostuneen karttaharjoituksen (lue; eksyminen) jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin kallion juurelle. Reitit näyttivät lupaavilta ja pienen varustevälppäyksen jälkeen pinkasimme reitille.

Jostain syystä olin ottanut räkkiini seitsämäntoista jatkoa ja alkumatkasta kiroilinkin niiden painoa. Puolessa välissä KP:tä huomasin, että puolet jatkoistani oli jo mennyt. Pulttiväli oli todella tiheä joka kyllä miellytti liidipäätäni sillä se muistutti kovuudeltaan ylikypsää vesimelonia. En löytänyt ensimmäistä ankkuria ja pienten itkuraivareiden jälkeen kiipesin toisenkin KP:n. Seitsämästätoista jatkosta oli jäljellä yksi kun pääsin viimeinkin ankkurille. Ikinä ei voi olla mukana liikaa jatkoja tai kiipeilyrojua mukana tuntemattomalle reitille.

Jonossa mennään, alimpana Stella kiipeää kakkos KP:tä, minä olen ankkurissa ja Petsku kiipeää minusta oikealla. Tommi ihailee kukkulan kuninkaana maisemia omissa sfääreissä.

Stella otti liidivastuun kolmanesta KP:stä. Olin toisella KP:llä huomannut kivenlaadun heikkenevän radikaalisti. Välillä tuntui, että irtokiviä oli enemmän kuin otteita. Toinen porukkamme oli tehnyt saman suuntaisia emppiirisiä havaintoja viereisellä reitillä ja he päättivätkin lainata meidän linjaa jossa kivi oli marginaalisesti parempaa. Stella taisteli eeppisesti oman KP:sä loppuun ja minun päästyä ankkurille ihailimme hetken aikaa maisemia. Olimme päättäneet, ettemme yritä kiivetä viimeistä KP:tä, koska irtokivet aiheuttivat liikaa vaaraa. Voi tietenkin olla, että päätökseemme vaikutti myös se tosiseikka, että viimeinen pätkä oli huomattavasti vaikeampi kuin aikaisemmat.

Tommi oli jo tietysti kiivennyt viimeisen  KP:n. Hänen lähtiessä laskeutumaan reittiä alas Tommi huuteli omaan tyyliinsä, että ei se nyt niin vaikea ollut. Siitä vaan, vetäkää pojat ylös asti! No, onneksi partnerini oli järkimiehiä ja pysyimme päätöksessämme, vedoten reitin turvallisuuteen.

Olin jälleen kerran jättänyt aivot narikkaan kun lähdimme laskeutumaan. Sidoin 60 metriset puoliköydet selkääni repuksi ja käytimme Tommin ja Petskun jättämiä puoliköysiä laskeutmiseen. Köydet painoivat sen verran, että päästyäni negatiiviseen osaan reittiä köydet yrittävät pyöräyttää minut ylösalaisin. Vatsalihakseni huusivat parin minuutin päästä hoosiannaa, mutta onneksi jalkani koskettivat maan kamaraa juuri kun luulin että en enään pysty pinnistämään sekunttiakaan pidempään.

Kimmo oli kehittänyt kiipeilyvajarit katsellessaan meidän touhuja. Kun päästimme hänet valloileen hän nykäisi ketterästi kuin vuorikauris ensimmäiset kaksi köydenpituutta meidän reitistä. Ikävä kyllä olimme sopineet että tapaisimme muun porukan purjeveneellä klo 1400 ja emme ehtineet kiivetä enempää. Stella ja minä päätimme hölkätä takaisin, olihan paluumatka alamäkeä, mutta meidän kaljan pöhöttäneet matkakumppanit eivät viitsineet kiiruhtaa. Taisi jätskikiskakin kiinnostaa sen verran, että myöhässä oltiin taas kerran.

Valoa tunnelin päässä

Jotain iloa oli vitkuttelioistakin, hitaasta tahdista johtuen he löysivät turretoimiston. Sen  ilmoitustaululla oli juliste, jossa mainostettiin viereisellä saarella sijaitsevaa Blue Water Cave:a eli suomeksi pirun isoa luolaa. Luola sijaitsee Bisevo nimisellä saarella, joka oli vain 20 merimailin päässä Vis:n kylästä. Myöhäisestä lähdöstä huolimatta pääsimme silti auringon laskiessa Bisevossa sijaitsevan pikku kylän satamaan.

Ennen kuin olimme saaneet köysiä kiinni paikalle souti käheä äänien lestinheittäjä. Äänestä päätellen hänen tuotteensa olivat korkea laatuisia, joten päätimme ostaa pari pulloa punaviiniä ja yhden pullon paikallisia korpikuusen kyyneliä. Petsku nimesi sen seuraavana aamuna osuvasti mölyöljyksi. Paikalliset taitaa nimittää sitä rakiaksi. Se on luumuista valmistettua, joskus yrteillä maustettua, kirkasta viinaa.

Aamulla hyvin marinoidut merenkävijät suuntasivat kohti ikiomaa merirosvoluolaa. Navigointiin käytimme aurinkoa, karttaa ja sekstanttia ja ehkä vähän plotteria (GPS). Maantieteiden ylimaisteri, (Siis aikuisten oikeasti yliopistosta tai ehkä internetistä paperinsa saanut maisteri.) Tohtori Kalle M tyrmäsi kapteenimme arvion luolan sijainnista toteamalla jotain maan kaarevuudesta ja kalkkikiven huokoisuudesta.

Löytämämme luola oli melkoinen pettymys. Kaksi metriä syvä onkalo ei oikein vastannut turistitoimistossa olleiden julisteiden herättämiä mielikuvia. Totesimme, että taas on turrea koijattu. Pettymyksestä selvittyämme, rupesimme tutkimaan tätä luonnon ihmettä. Noin kaksi tuntia puljattuamme, kiivettyämme ja kuvattuamme luolan ympäristössä lähdimme purjehtimaan Hvarin kylää kohti.

Matkalla ohitimme kohdan jossa kapteenimme oli arvioinut luolan sijaitsevan. Pienen kiikarioinin jälkeen olimme yhtämielisiä Suomen yliopistojen surkeasta tilasta ja päätimme vetää tohtorin kölin ali. Oikea luola oli noin 100 metriä syvä ja harvoin näkee yhtä päräyttävää paikkaa.

Teemu sukeltaa Blue Water -luolassa

Hvarin kylä -sensuroitu-

The end my only firend

Olimme aloittaneet paluun kotiin ja kohteen oli Korcula. Keli oli surkea ja se kuvastikin kumman tarkasti miehistön tunnelmia. Bora-tuuli oli noussut ja taivaan peitti harmaa stratus. Välillä sataa tihutti ja välillä tuuli tuiversi siihen malliin, että Kimmo huusi kuin pikku tyttö, laivan kallistellessa kyljeltä toiselle. Joviaaliin tyyliini minä kerroin hänelle, että kölit katkeaa tosi harvoin ja muussa tapauksessa purjeveneen kaatuminen on todella epätodennäköistä. Vihertävän kelmeä Kimmo ei tuntunut arvostavan tarinointiani, helmiä sioille sanon mä.

Tommi ja Bora kisaavat

Korculalle päästyämme laitoimme paatin ankkuriin suojaisaan lahteen. Laivakokki ja hänen pirullinen apulainen oli loihtinut jotain mitä varmaan jossain piireissä voitaisiin kutsua ruuaksi. Runsaalla punaviinillä kurlattuna "ruoka" meni alas, mutta taisi olla ensimmäinen kerta kun tällä reissulla kattilan pohja jäi näkemättä. Seuraavana päivänä myrsky jatkui ja päätimme viettää lepopäivän kylpemällä. Oli todella ylellinen olo päästä kunnon saunaan ja suihkuun. Vaikka veneessä olikin suihkut niin miehistö oli laiminlyönnyt henkilökohtaisen hygienian jo pidemmän aikaa. Porealtaan vesi ei olisi todennäköisesti täyttänyt edes banaanivaltion terveyssäännöksiä meidän jäljiltämme.  

Toiseksi viimeisin purjehduspäivä päätettiin viettää tutustumalla kroatialaiseen kansallispuistoon. Puisto sijaitsee Mljeten saaren luoteis kärjessä. Vehmas luonto, kirkkaat vedet ja saarella sijaitseva järvi ovat lienee syitä minkä takia alue on rauhoitettu. Manner Kroatian karuihin ja autioihin rantavesiin nähden Mljetin vedet suorastaan kuhisivat elämää. Oli ilo seurailla kalojen, merisienien ja elukoiden eloa.

Minä ja Petsku soudetaan ankkuriköyttä rantaan

Viimeinen legi meni jo tutussa Boratuulen tuiverruksessa sutjakasti. Taisimme tehdä myös uuden nopeus ennätyksen paatillamme. Välillä kävi vähän sääliksi kavereita jotka yrittivät nukkua hyteissä. Aallokko ja tuuli pitivät huolen siitä että meno oli kuin kuivausrummussa joka on täynnä kiviä.   

Dubrovnikkiin päästyämme huolsimme itsemme ja yritimme lähteä nauttimaan yöelämästä. Elämä merillä oli asettanut meidän biologiset kellot ojennukseen. Ruoka ja muutama olut aiheutti siinä määrin haukotuksia, että päätimme jättää yökyöpelöinnit maakravuille.Purjeveneen siivoamisen ja perus säädön jälkeen menimme viimeimselle ehtoolliselle. Pursiseuramme nimestä oli pietä kinastelua kun joimme viimeisiä kaljoja. Parhaat olivat mielestäni Das Boot ja Pride Cruise.

Maininnan ansaitsee myös meidän paikallinen taksikuski, jonka nimen olen ikävä kyllä unohtanut. Paikalliselle tyylille uskollisenä hän piti huolen siitä, että kukaan ei päässyt nukahtamaan matkalla lentokentälle. Kenties hänen nimensä oli Karlovac Saints?

Kiitos ja iso käsi kaikille mukana olleille. Reppuun jäi taas paljon hyviä muistoja ja paha kankkunen...

Teksti: Kopa

Kuvat: Teemu Kammonen