Alpit 2009

Olimme suunnitelleet matkan Alpeille poikkeuksellisen huolellisesti. Suunnitelmanamme oli reissata kolme viikkoa ja kiivetä Castor, Pollux, Zumsteinpitze, Dufourspitze, Dent Du Giante, Mt.Blanc ja Matterhorn. Melkoisen monta vuorta kiivettävänä ja vaikka noista muutamat ovat helppoja, reissusta ei todellakaan tulisi lomailua. Laskimme kuitenkin, että mikäli säät suosisivat ja kunto riittäisi niin suurimman osan kiipeäminen olisi mahdollista. Allekirjoittaneen lisäksi reissuun lähti kaksi kokenutta kalliokiipeilijää ja yksi 10 vuotta Alpeilla kiivennyt alppikauris. Tiesin hyvin, että tekniseltä taidoiltani en olisi muiden tasolla mutta ajattelin, että pärjään kyllä mukana menossa. Kovimmat kohdat on aina mahdollista tulla toisena tai kolmantena.

Teimme myös varasuunnitelman sen varalle, että yhdellä alueella sää- tai lumitilanne näyttäisi huonolta ja joutuisimme vaihtamaan aluetta. Tässä avitti se että lähdimme liikkeelle matkailuautolla. Auto oli täydellinen alppikiipeilyyn, sillä siinä on nukkumatilat neljälle ihmiselle, runsaasti säilytystilaa ja kaasulla toimiva jääkaappi ja liesi. 36 tunnin yhtäjaksoinen ajomatka Via Baltikaa pitkin otti voimille, sillä ajoimme perille Sveitsin Zermattiin lähes suoraan. Vaikka autossa oli teoriassa mahdollista nukkua, se osoittautui ainakin minulle sangen vaikeaksi.

Pitkiin reissuihin liittyy monta liikkuvaa osaa ja vaikka tarkistamme varusteet useaan kertaan ennen lähtöä, fakta on se että aina jotain unohtuu. Käytämme apunamme hommassa aiemmin kirjoittamaamme listaa josta ruksittamme yli tavaroita sitä mukaan kun ne pakataan reppuun. Tällä kertaa pääsimme vähällä, sillä ainoastaan ystävämme alennuksella hommaamat proteiinipatukat unohtuivat. Onneksi niitä saa lisää joka maasta.

Zumsteinspitze

Koska omalla autolla ei saa nousta Zermattiin asti, hyppäsimme junaan Täschistä ja nousimme Zermattiin (1616m). Kiipeilykaupat koluttuamme menimme Gornergrat Bahnilla Gornergratin asemalle.

Turistikuvien jälkeen laskeuduimme selkeää polkua pitkin alas kohti Grenzglaicerin jäätikköä. Reitti jäätikön halki oli merkitty lipuilla ja koska railot olivat hyvin näkyvissä, emme liikkuneet köysistössä. Saavutettuamme Monte Rosan vuoristomajalle yövyimme siinä yön ja seuraavana päivänä jatkoimme ylöspäin kohti ylempänä sijaitsevaa kallioaluetta.

Pystytettyämme teltan lähdimme hakemaan vettä, kokkasimme nuudelaita ja pojat aloittivat boulderoinnin viereisellä kivellä. Tunnelma oli katossa sillä aurinko paistoi, telttapaikka oli tasainen ja Matterhorn siinsi horisontissa. Mitä muuta sitä voi lomaltaan kaivata?

Yöllä heräsimme siihen, että otsalamppuja vilisi ohi ja ihmiset törmäilivät telttamme naruihin vähän väliä. Asiaa tutkittuamme selvisi, että olimme pystyttäneet telttamme keskelle reittiä! Herättyämme siirsimme telttamme niin syrjään kuin mahdollista ja kasasimme telttojen ympärille kivikasoja tuulen- ja turistiensuojaksi. Pyrimme sijoittelemaan kiviä taktisiin paikkoihin siten, että satunnaiset kiipeilijät joutuisivat kiertämään telttamme. Reviiritaistelu oli alkanut.

Akklimisoitumisnousumme jälkeen painuimme nukkumaan ja heräsimme yöllä lumivyöryjen lisäksi siihen, että opas kompuroi pystyttämiemme kivikasojen yli ja johdatti ryhmän kiipeilijöitä telttojemme välistä. Teltoistamme kuuluva kovaääninen kiroilu sai ilmeisesti ryhmän luikkimaan paikalta, sillä vahinkoja tutkiessamme kaikki olivat kadonneet. Matkamuistoksi jäi pieniä sauvojen ja kivien aiheuttamia reikiä telttoihin. Mielenkiintoisen tapauksesta tekee se, että muutaman metrin päässä kulki polku jota kymmenet muut ryhmät käyttivät. Teltat eivät olleet loogisen reitin varrella, vaan niiden välistä kulkeakseen joutui tekemään selkeän koukkauksen reitiltä. Kyseessä oli joko puhdas kiusanteko tai opas oli tottunut käyttämään tuota sinällään eriskummallista reittiä.

Kolmantena päivänä aloitimme Zumsteinspitzen valloituksen. Nousimme 03.30 ja pikaisen aamupalan jälkeen lähdimme liikkeelle 04.00. Sää oli yllättävän lämmin ja täysikuu valaisi reittiä hyvin. Alkumetrien jälkeen eksyimme Dufourspizen reitille ja jouduimme palaamaan takaisin. Jäätikölle päästyämme etenimme hyvää vauhtia ja päädyimme kohtaan jossa oli selkeästi kaksi eri reittiä joita edetä. Koska reittikuvauksessa ei ollut mitään mainintaa tästä, järkeilimme ja päädyimme valitsemaan Dufourspizen puoleisen reitin. Puoli tuntia edettyämme tajusimme valinneemme väärin. Railojen syvyyden vuoksi jouduimme palaamaan takaisin polkujen risteykseen. Olimme nyt pummanneet kaksi kerta ja yhteensä aikaa oli menetetty kaksi tuntia.

Päästyämme kohtaan mistä pohjoisseinä alkaa, ymmärsin miksi reitti oli rankattu vaikeaksi. (Gradea en juuri nyt muista!) Viereinen lumiseinä oli melkoisen jyrkkä ja jäljistä päätellen vyörynyt lähiaikoina. Ylhäällä oli edelleen pahannököinen lumilippa, joten etenimme nopeasti vaara-alueen poikki. Ylempänä ylitimme muutaman kuumottavan lumisillan ja tämän jälkeen päädyimme jyrkälle seinälle, jossa teimme poikkikulun vyötäröön asti upottavassa lumessa. Poikkikulun jälkeen alkoi nousun raskain vaihe, loputtoman näköinen pystysuora lumi- ja jääseinä. Valehuippuja valehuippujen perään. Muutaman suunnistusvirheen takia meillä alkoi olla todella kiire, sillä tiesimme että aurinko nousisi ja alkaisi lämmittää seinää. Kahdeksalta aamulla moni muu paikka jo suorastaan kylpi valossa, mutta pohjoispuolella oleva seinämme oli vielä varjossa. Aurinko lämmittää kyllä kivasti, mutta ongelma on se, että jää ja lumi pehmenevät ja lumi- ja kivivyöryjen riski kasvaa merkittävästi.

Seinä oli pääasiassa lunta ja jäätä. Varmistusten tekeminen olisi hidastanut meitä merkittävästi ja niiden pitäminen lumessa ja hauraassa jäässä olisi ollut epätodennäköistä. Vaikka en joutunutkaan liidaamaan, kesti kauan tottua siihen että kiipesimme ilman varmistuksia. Mikäli yksi olisi tehnyt virheen ja tippunut, tippuja olisi todennäköisesti vetänyt koko köysistön mukanaan alas. Tuntui lähinnä koomiselta katsoa kun yli neljän pystysuoralla seinällä vietetyn tunnin jälkeen liidaajamme ruuvasi ensimmäisen jääruuvin kiinni ja asenteli Camalotteja harvakseltaan sinne tänne ylempänä reitillä oleviin kiviin. Naureskelimme ääneen, että emmekö voisi kiivetä koko seinän suoraan ilman varmistuksia, mutta liidaajamme oli oikeassa. Varmistuksia laitetaan jos se on mahdollista ja ne ei hidasta köysistön etenemistä kohtuuttomasti. Vaikka vaaran tunteeseen oli jo aikaa sitten turtunut, pitkä nousu otti voimille ja virheiden mahdollisuus alkoi kasvaa. Koska seinällä ei ollut mahdollisuus levätä kunnolla, emme pitäneet kuin muutaman lyhyen juomatauon kuuden pystysuoralla osiolla vietetyn tunnin aikana. Olin imenyt Camelbackini tyhjäksi jo seinän puoleen väliin mennessä ja korkeus alkoi tuntua jyskyttävänä pääkipuna. Viimeiset metrit olivat todella hitaita, sillä aurinko oli pehmentänyt lumen todella sohjoiseksi. Köysistön ensimmäiset jäätyivät harjanteella kovassa tuulessa ja minä tarvoin väkisin viimeisiä metrejä, sillä lumi petti altani jatkuvasti. Revin itseni nelivedolla väkisin ylös ja painelimme kohti Euroopan korkeinta vuoristomajaa, Camp Margheritaa. (4554m)

Huttiin päästyämme kello oli noin 16.30 ja olimme kiivennet yli 12 tuntia putkeen. Joimme Margaritassa lämpimät kaakaot ja söimme iltapalan. Koska hutissa oli vielä tilaa, päätimme yhteistuumin jäädä sinne nukkumaan. Vuoristomajoja huolletaan helikoptereilla ja kovien tuulien vuoksi majaan ei oltu toimitettu täydennyksiä koko viikkoon. Yritimme ostaa vettä ja saimme ostettua koko hutin kaksi viimeistä pulloa. Omat vesivarastomme olivat jo loppu ja kolme litraa kolmelle henkilölle ei todellakaan ollut tarpeeksi, varsinkaan raskaan päivän ja lähes 1500 korkeusmetrin nousemisen jälkeen.

Vuortistomajan wc -tilat olivat lievästi sanottuna saastaisessa kunnossa, mutta sinne oli mentävä pakon edessä. Lattialla oli reikä ja vesihuuhtelusta noissa korkeuksissa voi vaan unelmoida. Huuhtelu tehtiin tökkimällä puisella kepillä “tavarat” alas reiästä. Iltapalan jälkeen painuimme nukkumaan. Päässä jyskytti ja vatsassani alkoi tuntua hyvin kummalliselta. Korkeus laittaa vatsani yleensä sekaisin, mutta tällä kertaa tuntui että kyse oli selkeästi jostain muusta. Muutaman tunnin nukkumisen jälkeen juoksin vessassa koko yön. Hysteerisestä käsien desinfionista huolimatta olin ilmeisesti saanut ruuasta tai vessasta jonkun bakteerin.

Herättyämme ongelmat alkoivat, sillä yksi seurueestamme ei enää herännyt, vaan päästeli ainoastaan epämääräistä tuhinaa ja muminaa. Hän ei tiennyt kuusta eikä maasta, silmät melkein turposivat päästä irti, pupillit olivat lautaisen kokoiset ja vatsa oli turvonnut suureksi palloksi. Jalat eivät kantaneet ja puhuminen teetti vaikeuksia, kävelystä puhumattakaan. Ei muuta kuin kopteri paikalle. Aluksi näytti siltä, että sitä ei saada koska tuuli oli niin kova ja puuskainen. Kun hutin Italialaiset työntekijät räpelsivät happipullon kanssa eivätkä saaneet maskia ja letkuja toimimaan, aloin olemaan todella huolestunut.

Reilun tunnin jälkeen pelastuskopteri kuitenkin saatin ja ystävämme kyytiin poimiessaan se meinasi kipata muutaman kerran harjanteelta alas puuskaisen tuulen takia. Lentäjien täytyy olla uskomattoman ammattitaitoisia, sillä kopteri heittelehti tuulenpuuskien voimasta holtittomasti kapealla harjanteella. Roottorit pidettiin täydellä teholla koko ajan ja ystävämme heitettiin väkisin sisään kuuden miehen voimin. (Äijä rötkötti jo aivan velttona) Hänet lennätettiin suoraan teho-osastolle nesteytykseen ja kun nestettä oli pumpattu 3-4 litraa suonensisäisesti, alkoi lääkäreiden mukaan puhe jo luistaa. Vuorokausi sairaalassa ja ystävämme pääsi pois ja joi jo olutta laaksossa. Kiipeilykieltoa tosin mäjähti kolme viikkoa. Ei mitään asiaa yli 2000 metrin.

Kun kaverimme oli evakuoitu, alkoi minun henkilökohtainen helvetti. Olin pystynyt skarppaamaan pelastusoperaation vatsataudista ja kovasta päänsärystä huolimatta, mutta tiesin että kello tikittää ja alas on päästävä nopeasti. Olimme olleet ylhäällä paljon pidempään kuin oli tarkoitus. Varusteiden pakkaaminen ja valjaiden pukeminen tuotti melkoista tuskaa ja lihaskoordinaatio oli aivan hukassa. Toistelin jäljelle jääneelle kaverilleni, että nyt on päästä alas, nyt on päästävä alas. Lähes 1500 metrin nousu ja 15 tunnin oleskelu 4500 metrin korkeudessa alkoi tuntua, varsinkin kun olin saanut yöllä kauhean ripulin ja olin menettänyt nestettä kovaa kyytiä.

Lähdimme laskeutumaan alaspäin ja kiipeilykaverini paineli melkoista tahtia edellä. Muutama sata metriä laskuduttuamme, elimistöni meni aivan tilttiin ja tuntui kuin joku olisi kääntänyt virrat pois yhdellä kertaa. Rupesin oksentelemaan sekä kaatuilemaan holtittomasti. Painelin väkisin edellä kulkevan perässä köyttä seuraten noin 6 -7 tuntia lumirinnettä alas. Normaalisti matkaan olis mennyt alle kolme tuntia, mutta koska taivalsin nollat taulussa aikaa vierähti yli tuplasti enemmän.

Luulin että oloni paranisi kun pääsisin alas perusleiriin, mutta toisin kävi. Olo vain huononi ja oksensin ja ripuloin kaiken mitä sisällä oli. Painajaismaisen yön jälkeen hoipuin saatettuna alas hissiasemalle. Silmissä sumeni ajoittain, mutta pääsimme jäätikön läpi turvallisesti. Kova päänsärky jatkui pari päivää ja laaksoon päästyäni join 6.5 litraa ennen kuin tarvitsi käydä kertaakaan vessassa. Hotellin lattialla pyöri litran vesi- ja Gatorade pulloja ja vaikka kärsin todella pahasta nestehukasta, homma tuntui lähinnä koomiselta. Onneksi vatsatauti sentään helpotti nopeasti.

Ystävämme jäivät alas ja kiipesivät seuraavana päivän Dufourspizen. Laskeuduttuaan alas siirryimme koko porukalla Matterhornin juurelle, mutta koska en ollut palautunut nestehukasta, päätin jättää Matterin yrittämisen väliin. Hyvä niin, sillä päästyään ylös ystäviimme iski sama vatsatauti kuin minuun aiemmin ja Matterhornin yrittäminen jäi haaveeksi. Ilmeisesti viruksella oli ollut heidän kohdallaan pidempi itämisaika. Vaikka käytimme joka välissä käsidesiä, saimme jokainen vatsataudin. Se vaan iski meihin eri aikoihin.

Koska yksi meistä ei saanut kiivetä yli 2000 metrin ja muutama palautui vatsataudista, päätimme painua porukalla Kroatiaan ottamaan rennosti ja harrastamaan kalliokiipeilyä. Tämä on kuitenkin toinen tarina.

Mitä tästä opimme?

Kiipeily on laji jossa sattuu ja tapahtuu. Vaikka kuinka yrittäisit minimoida riskejä, onnettomuuksia sattuu. Tärkeintä on se, että ottaa virheistä opiksi. Onnettomuudet ovat yleensä useamman virhearvioinnin tai yhteensattuman seurauksia. Tällä kertaa onnettomuuteen johtaneita tekijöitä oli lukuisia:

• Liian nopea nousu liian korkealle
• Emme palanneet samana iltana takaisin perusleiriin kuten tarkoitus oli.
  
• Reitiltä eksyminen. Tämä maksoi meille useamman tunnin heti alussa
• Ilmeisesti vuoristomajan ruuasta tai huonosta hygieeniasta johtunut vatsatauti
• Alkuperäistä suunnitelmaa ei noudatettu loppuun saakka, eli emme kiivenneet helppoja akklimatisoitumis- ja totutteluhuippuja

Janne Antola