Harjoitusleiri ja Mt. Blanc 2008, talvi.
Olimme päättäneet, että tulevan retkikuntamme jäsenten pitäisi päästä harjoittelemaan talvileiriytymistä ja vuoristo-oloja talvella. Luonteva valinta olikin Alpit, sillä otollisempaa harjoitusmaastoa on vaikea kuvitella.
Maaliskuussa koneemme suuntasi kohti Zurichin lentokenttää. Perille päästyämme matkatavarahihna sylkäisi Kopan rinkan lentokentän sisuksista, mutta Janton rinkkaa ei näkynyt missään. 8 tunnin kentällä pompottelun jälkeen päätimme suunnista keskustaan. Ruinauksen jälkeen kenttähenkilökunta antoi mukaamme hikisen mieskassin joka sisälsi KLM-krääsää. Halvan KLM-partaveden tuoksahdus 3500 metrissä voisi olla mukavaa vaihtelua ainaiseen hienhajuun. Valitettavasti "survival-laukussa" ei ollut mukana teltankaaria, hakkua ja jäärautoja.
Ilmainen lentokenttätaksi ajoi, korjaan lennätti meidät hotellille nimeltä Formula1. Kyseinen hotelli on tunnettu laadukkaasta majoituspalveluistaan ympäri maailmaa. Maan kamaralle rakennettu Cinderella simulaattori oli halvin mahdollinen putka, joten budjettireissaajalle se oli luoteva valinta. 45€ yö Zurichissä on halpa hinta, sillä Sveitsi ei tunnetusti ole halpa maa. Aamulla aloitimme taistelun KLM:ää vastaan. Heidän kotisivujensa relamointiosio ei toiminut, reklamointia varten ilmoitettu puhelinnumero ei ollut käytössä ja aina kun saimme jonkun linjan päähän, hän ilmoitti että hoitaa vain lentojenvarauksia ja yhdisti numeroon joka ei ollut käytössä. Pirullisen ovelaa. Täytyy nostaa hattua, ei ole ennen tullut mieleen että tyytymättömät asiakkaat pystyy hoitamaan näin tehokkaasti.
Kun Janto viimein sai rinkkansa, jäähakku oli tullut rinkan kyljestä läpi ja yksi remmeistä oli vedetty veitsellä leikaten poikki. Tavarat tursusivat rinkasta ulos ja koko komeus pysyi kasassa vain läjällä pakkausmuovia ja kymmenillä metreillä "tullin avaama" -teippiä. Oli tainnut olla tullimiehillä hauskaa.
Pääsimme vihdoin Chamonixiin ja keli oli kuin morsian. Alkuperäisestä kuuden hengen tiimistä oli viikoa ennen reissua karsiutunut kaksi henkilöä ja viimeisen päivän aamuna homman perui vielä yksi kaveri. Teimme viime hetken täydennyksiä ja suuntasimme kohti kabiinia. Ylhäällä säädimme varusteet kuntoon ja sidoimme itsemme köysistöön. Tullessamme ulos asemakomplesista meitä kohtasi hupaisa näky. Midin harjanteelle oli tehty moottoritie jota pitkin laskijat, turistit ja oppaat talsivat menemään. Ihmisiä oli joka puolella, jotkut liikkuivat köysistöissä hakkujen ja rautojen kanssa ja osa veteli menemään monoissa ilman köysiä. Meidän valtavat 40+ kg rinkat aiheuttivat hilpeyttä laskettelijoissa.
Konsta välppää varusteita kuntoon. Huomatkaa Coston mittatilauksena tekemä "Everest" -kotsa.
Muutama varoituksen sana Midin harjanteesta, riippuen olosuhteista harjanne voi olla todella vaativa kiivettävä. Köydet ja huollettu polku poistetaan keväällä kun hiihto olosuhteet heikkenevät. Konsta kertoi kiivenneensä aiemmin harjanteen täydellisessä white out -olosuhteissa joissa lunta oli juuri tullut noin 40 cm dumppi. Sillä kertaa hommasta oli leikki kaukana. Olemme olleet todistamassa myös muutamia läheltä piti-tilanteita, kun kokemattomat ja väärillä varusteilla liikkeellä olleet laskijat ovat lähteneet liukumaan harjannetta alas.
Selviydyttämme Midin harjanteella koheltavista turisteista, laskeuduimme alas jäätikölle ja kaivoimme telttapaikan Cosmique hutin alapuolelle. Lunta oli todella paljon. Teltan kaivaminen otti voimille, sillä olimme nouseet suoraan 3800 metrin korkeuteen, josta laskeuduimme 3500 korkeudella sijaitsevalle jäätikölle. Seuraavana päivänä heräsimme aikaisin, sulatimme lumesta vettä ja valmistimme aamiaista. Aamiaisen jälkeen tapasimme aiemmin sovitulla paikalla palkaamamme ranskalaisen UIAGM -oppaan. Harjoittelimme porukalla köysistössä liikkumista, erilaisten lumi- ja jääankkureiden tekemistä ja railosta pelastautumista.
Näkymä railon pohjalta
Hämärän tullessa palasimme takaisin telttaamme yöksi ja seuraavana aamuna jatkoimme oppaan kanssa treenaamista. Kertasimme edellisenä päivänä oppimiamme asioita ja opimme muutamia uusia juttuja. Hauskimpia oli ankkurin tekeminen jätesäkistä. Pakkasimme jätesäkin täyteen lunta, laitoimme slingin ympärille ja hautasimme sen deadmanin tavoin lumeen. Ei mikään pomminvarma ankkuri, mutta jos ei ole reppua, hakkua, suksia tai muuta minkä haluaa jättää jälkeensä, niin jätesäkki voi tulla kyseeseen. En tosiaan haluaisi joutua tilanteeseen jossa moista pitäisi käyttää. Siihen on syynsä miksi lumiankkureita kutsutaan mm. deadmaniksi ja kojootiksi. Varmistuksen tekeminen lumeen on aina riskialtista.
Vaikka osallistujilla oli vaihteleva määrä kokemusta esimerkiksi köysistössä liikkumisesta, opas antoi todella hyviä vinkkejä ja oli rahansa arvoinen. UIAGM -oppaat veloittavat henkilöstä, päivien lukumäärästä ja reitistä riippuen noin 300 - 400€ per päivä. Varsinaista kiipeilyä tehtäessä yksi opas ottaa mukaansa yleensä maksimissaan kaksi henkilöä. Teknisesti vaativimimmilla huipuilla, kuten Matterhornilla, suhdeluku on yksi opas per yksi kiipeilijä.
Mt. Blancin talvinousu
Olimme varanneeet aikaa myös Mt. Blancin talvinousun tekemistä kolmen huipun reittiä pitkin mikäli lumitilanne sen sallisi. Lunta ei ollut satanut yli viikkoon ja vyöryriski näytti 0-5 asteikolla kakkosta, joten meillä oli onni matkassa. Lähdimme liikkeelle 02.00 aamuyöstä ja painelimme hyvää vauhtia Taculin rinnettä ylös. Valitsimme linjaksi vasemman laidan, sillä ylhäälllä olleet railot näyttivät kiikareilla katsottaessa katkaisevan lähes koko rinteen vasenta laitaa lukuunottamatta. Alussa pääsimme seuraamaan valmiiksi poljettua polkua ja etenimme todella nopeasti. Pian polut kuitenkin risteilivät ihmeellisellä tavalla ja jouduimme aloittamaan reitin avaamisen umpihangessa. Vaikka lunta ei ollut satanut viikkoon, oli kuitenkin talvi ja lumessa tarpominen söi voimia ja hidasti etenemistä. Taculin seinä on vyöryaltis ja objektiiviset riskit kohtalaisen suuria, sillä kiipeilijät joutuvat väkisinkin altistumaan vyöryriskeille kiivetessään suoraan serakkien alapuolella. Vuotta myöhemmin Taculilla kuoli 8 kiipeilijää ja useita loukkaantui.
Pääsimme Taculin päälle lopulta kymmeneltä aamulla ja aurinko alkoi lämmittämään mukavasti. Etenimme kohti Maudittia ja päätimme pitää tauon sillä Mallun sormet ja varpaat alkoivat olla todella jäässä. Taukopaikalle saapuessamme säikähdimme, sillä Mallu holahti puoliksi railoon. Railo ei ollut kovin syvä, mutta muistutti kaikkia siitä, että köysistössä liikkumiseen oli syynsä ja kaikkien oli syytä olla varuillaan. Kaivoimme termarit esille, joimme teetä ja hieroimme vuoronperään Mallun varpaita ja sormia jotka olivat sairaalloisen valkoiset. Vaikka aurinko paistoi ja jopa lämmittikin hieman, 8 tunnin altistus kylmyydelle oli tehnyt tehtävänsä. Myös jääraudat johtavat kylmyyttä ja jostain syystä naisten ääreisverenkierto vaikuttaa olevan hieman miehiä heikompi. En tiedä onko tälle tieteellistä selitystä, mutta olemme huomanneet tämän lukuisia kertoja eri reissuilla.
Pohdimme pitkään jatkaisimmeko eteenpäin, mutta koska tuntoa ei saatu palautettua varpaisiin, ainoa vaihtoehto oli kääntyä takaisin. Vaikka kaikkia sapetti, tiesimme että päätös oli oikea. Päätimme valita alasmeno reitiksemme tällä kertaa Taculin jyrkemmän, oikean laidan. Reitti jyrkkeni heti alussa ja pian olimme tilanteessa jossa ainoaksi vaihtoehdoksi jäi laskeutua köydellä railon ylitse. Seinämä oli melkoisen jyrkkä ja koostui lumesta. Ylempänä seinällä oli lunta ja jäätä, jossa törrötti vanha Kojootti. Vähän matkan päässä oli myös pari Abalakovia, täältä oli siis aiemminkin laskeuduttu. Vaikka kojootin noutaminen houkutteli, seinämä oli liian jyrkkää ylös kiipeämiseen ja rakensimme kahdesta hakusta lumeen ankkurin. Hävittyäni kivi-paperi-sakset skapan laskin Kopan, Mallun, oman reppuni ja jääraudat alas. Kaikkien laskeutuminen turvallisesti olisi merkinnyt hakkujen hylkäämisen lumirinteeseen. Koska hakut maksavat rahaa ja ilman niitä alasmeno olisi ollut epämiellyttävää ja jopa vaarallista, jonkun oli pakko purkaa ankkuri ja hypätä alas. Loikkaani varten Kopa laskutui jonkun matkaa railoon sisälle ikäänkuin vastapainoksi ja ruuvasi itsensä tukevasti kiinni jääseinään. Mikäli lähtisin pyörimään rinnettä alas, Kopa olisi varmistamassa minua railossa. Ei mikään kaikista järkevin ja turvallisin tapa laskeutua, mutta ainakin näyttävä! Hyppäsin kurat housussa railon yli jyrkkään lumirinteeseen ja vaikka pudotusta oli maksimissaan kolme metriä, jännitti niin pirusti. Konstan ja Mallun alle potkima lumi teki tehtävänsä ja upposin vyötäröä myöten hankeen ja rupesimme nauramaan hysteerisesti. Kauempana seinällä oli opas parin kiipeilijän kanssa ja opas pyöritteli päätään. Veikkaampa että vastaavia kikkoja ei opeteta, saatikka sitten suositella opaskouluissa. Vieläkin harmittaa kun emme saaneet loikkaa nauhalle.
Kärvistelyä ja veden sulattamista jäätiköllä enne auringon laskua.
Pääsimme alas ilman muita episodeja ja olimme aloimme sulattelemaan vettä nestehukan taltuttamiseksi. Reissua oli jäljellä vielä useita päiviä, mutta koska seuraavat kaksi päivää satoi lunta aamusta iltaan, päätimme jättää Blancin uuden yrittämisen toiseen kertaan. Konstalle takaisin kääntyminen ei ollut ongelma, sillä hän oli huiputtanut Blancin jo muutaman kerran aiemmin eri reittejä pitkin. Minua ja Mallua pakit tietysti harmittivat, mutta yksikään vuori ei ole varpaiden tai sormien menettämisen arvoinen. Talvella Alpeilla voi olla todella kylmä ja kylmyys olikin se mikä jäi päälimmäisenä reissusta mieleen. Vedet jäätyivät hileiseksi jopa North Facen -32 extreme pussissa sisällä ja yhdellä makuualustalla nukkuminen oli yhtä helvettiä. Kirosin Konstan viisautta, sillä hän oli ostanut Nixistä täyspitkän makuualustan lisäksi puhallettavan, puolipitkän alustan ja kuorsasi tyytyväisenä kun minä Mallu emme saaneet kunnolla nukuttua. Makuupussi painuu kasaan lantion ja hartioiden kohdalta ja kylmyys hohkaa makuualustasta läpi. Myös varpaat jäätyvät helposti ja ensiapuna survoinkin makuupussin jalkaosan tyhjään reppuun sisälle. Olkapäiden alle kasasin köysivyyhdin ja milloin mitäkin. Apu oli lähinnä kosmeettista ja unet jäivät viikon ajan muutamaan tuntiin yössä.
Leiri oli erinomainen juuri talvikiipeilyä silmälläpitäen, sillä kylmyys tuo mukanaan joukon uusia haasteita joita ei kesällä vuoristomajoista käsin kiipeämällä koe. Kaikki ruuat on kannettava mukana ja valmistettava itse, vedet on pakko sulattaa, vesi- termospulloja on säilytettävä jäätymisen estämiseksi makuupussissa ja Camelbackin voi unohtaa tyystin. Kylmyys asettaa ihmisille ja varusteille uusia vaatimuksia.
Janto & Konsta
