Päivitimme tietoa -osiota ajankohtaisemmaksi. Linkit kohdasta löytyy nyt melkoinen määrä kiipeilyyn liittyviä sivustoja. Aloimme keräämään myös listaa kiipeilyaiheisista kirjoista. Tämä on vielä kesken, mutta päivitämme sitä paremmaksi kunhan ehdimme.

Oman tavoitteensa hieman aiemmin julkaisseen Carina Räihän lisäksi Anne-Mari Hyryläinen pyrkii olemaan ensimmäinen suomalainen nainen Everestin huipulla. Anne-Mari vaikuttaa olevan melkoisen kovassa kunnossa, sillä hän uutisoi juosseensa maratonin aikaan 2.52. Toivotamme onnea molemmille yrittäjille!

Iltasanomat ja Guardian uutisoi, että kaksi vuorikiipeilijää on kuollut lumivyöryssä Skotlannissa.

Runsaslumisen talven vuoksi vyöryvaara on monilla alueilla pahempi kuin vuosiin. Aiemmin on mm. uutisoitu, että Elbrus on suljettu lumivyöryvaaran takia.

Kuva: Janne Antola

SLF on pitänyt hiljaiseloa viimeisen vuoden mutta nyt alkaa taas tapahtua. Tulevana kesänä porukka suuntaa taas kohti Kaukasusta, tällä kertaa on tavoitteena kiivetä useita nelitonnisia ja siinä sivussa käydään taas huiputtamassa Elbrus. Toivottavasti tällä kertaa saadaan hieman paremmat säät.

Veikka Gustafsson on Anne Flinkkilän vieraana YLEn inhimillisessä tekijässä ja kertoo mm. tavoitteiden saavuttamisesta.

Dokumentin voi katsoa täältä.

Osaaminen ja opettaminen ei aina kulje käsi kädessä. Mä olen kiipeilytouhuissa monesti huomannut selittäväni porukalle jotain itselle päivänselvää juttua, saamalla aikaan lähinnä surkuhupaisaa turhautumista. Siis pääsääntöisesti muut jaksaa kuunnella mun urputtamista yllättävänkin pitkään. Tämän takia päätettiin tuoreen Lumileopardin Marin kanssa suunnata viime syksynä Petter Reuterin järjestämälle alppikiipeilykurssille Norjan Narviikkiin.

Toisaalta sanotaan myös että ne tekee jotka osaa, ne opettaa jotka ei osaa ja ne jotka ei osaa opettaa, arvostelee. Petterin taidoista kiipeilijänä ei ole kokemusta mutta opettajana äijä on kyllä omaa luokkaansa. Suosittelen.

Reissu oli siis onnistunut mutta jostain syystä matkakertomus unohtui jonnekin gmailin uumeniin oikolukua odottamaan. Jutun reissusta voi käydä lukemassa tästä tai matkakertomukset-osiossa ja kuviakin reissusta laitetaan nähtäville heti kun galleria saadaan toimimaan.

-Juha

Jos SLF:n reissut on täynnä erilaista säätöä ja sähläystä, niin sitä se on myös reissujen välillä. Tällä hetkellä päivitetään sivujen ulkoasua, mikä saattaa sivuja seuraavalle ilmentyä jatkuvina pieninä muutoksina ja yleisenä kaoottisuutena. Pahoittelemma aiheutuvia henkisiä vaivoja. Haasteiden kimpussa painiskellaan tukijamme Nemein Oy:n päässä vapaaehtoisvoimin -iso käsi Nemeinin porukalle tässä vaiheessa. High Five!

Tulevan kesän reissun valmistelut etenee hyvin ja seuraava virstanpylväs valmisteluissa onkin viisumien tilaus. Venäjän viisumihan on näinä päivinä hankittavissa sangen helposti omatoimisesti, mutta useammalle henkilölle viisumit hoituu vaivattomimmin, kun passit ynnä muut pumaskat toimitetaan asianmukaisille instanseille kootusti. Itse olen viimeksi hankkinut viisumin Venäjälle 2007 Elbruksen reissun yhteydessä ja hakemisen käytänteistä ajankohtaista infoa saadaan lähiaikoina.

Elbrus. Kuva: Janne Antola

Elbruksen alueella operoi useampikin kansainvälinen firma ja varmaan lukuisia paikallisiakin operaattoreita on lyömässä lusikkaansa 7Summit soppaan. Ainakin Pilgrim Tours ja Ersh Travels ja tarjoaa asiakkailleen myös mahdollisuuden kevyempiin support -paketteihin, jotka pitää sisällään vain paikalliskuljetuksia, majoitusta, kutsun viisumiin jne. Oppaiden palveluita käyttämällä säästyy varmasti paljolta säätämiseltä ja sähläämiseltä. Itse vierastan opaspalveluiden käyttämistä muutamastakin syystä. Ensimmäinen ja tärkein syy on se, että säätämiset miliisien, paikallisten taksien, englantia puhumattomien respojen ym. kanssa on niitä jälkeenpäin hymyssä suin muisteltavia juttuja, kappaleita tarinassa. Toiseksi mä haluan matkustaessa jättää rahojani mahdollisimman paljon sinne missä olen, paikallisille yrittäjille siis. Siitä kenen taskuun ne eurot päätyy voi tosin vaikea olla varma ja kyllä ne kansainväliset 7summit -yrittäjätkin jättää osansa alueelle. Ehkä.

SLF pyrkii tulevalla reissulla mahdollisuuksien mukaan majoittumaan paikallisissa hotelleissa, joiden omistussuhteet eivät johda Moskovaan sekä käyttämään paikallisia palveluita. Saa nähdä miten tässä tullaan onnistumaan. Enemmän reilusta / kestävän kehityksen -matkailusta voi lukea Janton ja Kopan artikkelista tai reilun matkailun yhdistyksen kotisivuilta.

Tavallinen matka- tai vapaa-ajanvakuutus ei yleensä kata extreme-urheiluksi luokiteltua vuorikiipeilyä. "Tavalliset" matkavakuutukset eivät yleensä kata lentoteitse tapahtuvaa pelastustoimintaa, tai yli 3000 metrin korkeuteen nousemista. Yleisimmät vahingot ovat sangen pieniä ja niissä ei laastareita tai tikkejä kummempaa yleensä tarvita.

Abalakovin koukulla sormi auki.

Koska kotimaiset vakuutusyhtiöt suhtautuvat ymmärrettävistä syistä vuorikiipeilyyn hieman nihkeästi, olemme päätyneet liittymään Itävaltalaiseen alppikerhon Oesterreichischer Alpenverein, eli tuttavallisemmin OEAV:n jäseniksi. Hinta vuoden jäsenyydelle on 55€, mikä on korvaustason huomioon ottaen varsin kohtuullinen. Jäsenkortilla saa myös alennuksia joistakin kiipeilykaupoista ja refugioista Alpeilla.

Tais sattua Juhaa leukaan. Eiku..

Edellämainitun lisäksi kaikilla on erillinen matka- ja tapaturmavakuutus. Omassa vakuutuksessa matkatavaroita korvataan noin 4000€:n edestä. Muita kiipeilyvakuutuksia tarjoavia ovat Gouda, Veritas ja Suomen kiipeilyliitto. Alhaisten korvaussummien johdosta kiipeilyliiton vakuutuksen voi mielestäni vuoritouhuissa unohtaa. Muista edellämainituista ei ole kokemusta, joten en niitä myöskään kommentoi.

Mihin kiipeilyvakuutusta tarvitaan?

Mielestäni asiallisen vakuutuksen tulisi olla pakollinen kaikille vuorilla liikkuville. Kunnollisen vakuutuksen puuttuminen voi pahimmassa tapauksessa tarkoittaa sitä, ettei helikopteri nouse ilmaan ja nouda sinua pulasta. Tämä taas ei välttämättä riskeeraa ainoastaan loukkaantuneen henkilön turvallisuutta, vaan myös samassa köysistössä olevien kiipeilijöiden turvallisuuden.

Helikopterilla pelastettu ystävämme olisi joutunut maksamaan +8000€ yhdestä helikopteripelastuksesta ja parista päivästä sairaalassa. Onneksi oli OEAV:n vakuutus.

Osa ihmisistä kritisoi vakuutuksia ja Alppien helikopteripelastuksia siitä, että kiipeilijät ottavat helpommin riskejä koska hädän tullessa on helppo soittaa kopteri noutamaan. Alpeilla on varmasti maailman kokeneimmat lentäjät ja erinomainen pelastuspalvelu. Fakta on kuitenkin se, että mikäli sää on todella huono olet omillasi ja yksikään helikopteri tai pelastuspalvelu ei pysty noutamaan sinua. Älä siis ota riskejä joista et ole valmis maksamaan äärimmäistä hintaa.

Janto

Lähde: Wikipedia

Suomen Alppikerholla alkaa tänään, 16.3.2010 klo 18.00 Mount Everest kerhoilta. LJK:n Everest -retkikunnan Antti Inkinen ja Mikko Vermas kertovat tilaisuudessa retkikunnan vaiheista Everestillä.

Hienot "Everest" hatut meille tehnyt Costo on tehnyt melkoisen päräyttävän mankkapussin. Sen lisäksi että valmistaja on kotimainen ja käytettävät materiaalit ekologisia, pussi on oikeasti pätevän oloinen. Kierrätysmateriaalista käsintehdyn pussin voi ostaa suoraan valmistajalta.

Janto

Ps: Kun etsit, saatat löytää Coston sivuilta myös Kopan postaamassa lakki päässä.

Tampereelle on avattu uusi kiipeilykeskus. Tiloissa järjestetään boulderoinnin SM-kilpailut huomenna, 20.3 klo 11.00 alkaen. Mestasta ei ole vielä kuvia saatavilla, mutta rakentamisvaiheesta voi lukea enemmän blogista joka löytyy täältä.

Valmistelut kesän reissua varten on aloitettu. Viisumihakemukset etenevät, varusteita on hankittu ja ensimmäinen luonnos menusta on julkaistu. :)

No joo, vitsi vitsinä. Jotta motivaatio ei laske, mukana pitää olla myös herkkuja. Ruokailujen järjestäminen vuoristossa on aina haasteellista, sillä ruuan tulee olla hyvin säilyvää, mahdollisimman helposti ja nopeasti valmistettavaa, sisältää mahdollisimman paljon energiaa ja painaa niin vähän kun mahdollista.

Valmiit retkimuonat ovat aina vaihtoehto, mutta niihin kyllästyy ja ne maksavat paljon. Teemme yleensä ruuat itse. Pienellä mielikuvituksella saa aikaan kulinaristisia nautintoja. Ostamme kotimaasta vain pakolliset tarvikkeet. Perustarvikkeita kuten teetä, makaronia, suklaata ja metukkaa löytyy aina kohdemaasta, joten niiden raahaaminen kotoa olisi järjetöntä.

Konsta sulattaa lunta ja kokkailee iltapalaa.

Viikko 1, aamiainen:
1. Pussipuuro - voi
2. Kiisseli - tummaleipä - voi
3. Mysli - maitojauhe - vesi
4. Tummaleipä - tee - voi
5. Pussipuuro - kuivatut marjat - voi
6. Kiisseli - mysli - kuivatut marjat
7. Kaurahiutaleet - sokeri - maitojauhe

Viikko 1, lounas
1. Juotavia noodeleita
2. Kuppikuumaa
3. Kanakeitto
4. Kuppikuumaa
5. Kasvistofukeitto
6. Pinaattikeitto
7. Jauhelihakeitto

Viikko 1, päivällinen
1. Makaroni - tomaattikastike - kuivattu kana - voi
2. Riisi - jauheliha - kuivattu sipuli -voi
3. Pasta carbonara -voi
4. Pussimuusi - salamia
5. Tofusuikaleita - Couscous - chilikastike -voi
6. italianpata - kuivattua jauheliha - sipuli
7. Riisi - tonnikala öljyssä

Välipaloiksi päivästä riippuen: kuivalihaa, trail mixiä, suklaata ja energiapatukoita.

Eläisitkö sinä moisella "dietillä" kolme viikkoa? Eihän se herkkua ole, mutta tarkoitus onkin pysyä hengissä.

Kuten Janto aiemmin totesi, Kaukasuksen reissun järjestelyt on hyvällä mallilla. Viisumit on kohta tilattu ja päivämäärät lentolippuja varten alkaa olla tiedossa. Välillä on tuntunut että järjestelyjen ohessa tulee ehkä liikaakin suunniteltua reissua. Reittikuvauksia lukiessa ja kuvia alueelta katsellessa on meinannut unohtua itse reissun tarkoitus; arjesta eroon pääseminen ja hyvässä seurassa puuhastelu. Niin ja se tyypillinen säätäminen. Siinä sivussa on sitten tarkoitus saada kiivettyä mahdollisimman paljon.

Aikataulullisesti ollaan siis hyvällä mallilla, viisumianomusten deadlinesta viivästytään korkeintaan muutamalla päivällä. Viisumihässäkän jälkeen seuraava etappi on toukokuun puolivälissä, milloin varataan tarvittavat lento- ja junaliput. Sitten se onkin enään hienosäätöä ennen reissuun lähtöä. Ympäri Suomea asuvan porukan yhteydenpidossa Skype, Gmail, Google Documents ja -Calendar on jälleen osoittautuneet vertaansa vailla oleviksi apuvälineiksi. Näistä huolimatta porukka olisi kiva saada kasaan ainakin ennen reissuun lähtöä! Alustavissa suunnitelmissa on koota porukka Etelä-Suomeen touko-kesäkuun vaihteessa. Tiedossa olisi siis vähintään viikonlopun mittainen kiipeilypläjäys, säätämistä on siis tiedossa… Stay tuned.

Linkkilista sivustoista, joista taustatietoa reissua varten on kerätty, alkaa olla sangen mittava. Monia hyviä sivustoja on tullut vastaan mutta jos Kaukasusta eri osa-alueineen vertaa Alppeihin, niin huomattavasti vähemmän reiteistä löytyy kuvauksia/tietoa. Luonnollisestikin eri vuorista löytyy monta eri kirjoitusasua (Jantugan, Djantugan Djan Tugan, Dzantugan...) Seuraavana onkin edessä tiedonhaun laajentaminen Englannista muihin kieliin. Ehkä jo ensi viikolla "Ich Sprechen Deutche" "Ja gavaru ba Russki". Luottamukseni Google Translateen on aukoton.

/Juha

Toisten rahoilla shoppailu on mukavaa, mutta ajoittain kohtalokasta. Kävin ostamassa Jennille Mountain Shopista uudet kengät. Varustekateus iski ja lahjoin itseäni samalla uusilla kuokilla.

En ole ostanut itselleni mitään "tärkeää" kiipeilyroipetta pitkään aikaan, joten pieni ylellisyys lienee sallittua. Tai no, lauantaina sain uuden EA-laukun ja pari viikkoa sitten uuden keittimen. Kuukausi sitten.. äh. Tätä on turha jatkaa.

Varusteisiin syydettyjä rahoja voi perustella itselleen monella tavalla. Eräs kaverimme ostaa reissuiltaan tuliaiseksi itselleen camalotteja koska: "pitäähän sitä kiipeilijän tuliaiscamu saada!" Toinen osti perheen ainoaksi autoksi hippipakun ja perustelee ostamista sillä, että "pakua voi aina vuokrata". Arvatkaa onko autoa vuokrattu kertaakaan kolmen vuoden aikana? Välineurheilu on oma taiteenlajinsa.

Janto

Alunperin Andreas Nilssonin Snow Leopardille tekemää logoa uudistettiin. Logosta poistettiin latinankielinen "Uncia uncia" ja se korvattiin tekstillä snow-leopard.fi. Kiitokset avusta Semille! Vielä kun saisimme lahjottua jonkun teknisen kaverin laittamaan uuden logon paikalleen.

..eli miehekästä kuntoilua ja jääkiipeilyä..

Normisunnuntaista reippaasti poiketen kampean itseni sängystä aamuseitsemältä ja tassuttelen keittiöön keittelemään kahvit ja vedet päivän touhuja varten. Muut kamppeet on laitettu jo illalla lähtövalmiiksi, joten 20 minuuttia myöhemmin Jeeppi ärjähtää käyntiin, pelottaen alkukantaisella murinallaan linnut ja muut jyrsijät pesäkoloihinsa. Naurahdan käheästi. Vaihdetta silmään ja keula kohti jääkiipeilyguruni Janton asumusta omaani eteläisemmässä Helsingissä. 

Ajomatka sujuu mukavan sukkelasti ja Nuuksion sektoreilla ollaan hyvissä ajoin. Parkkeerattuamme Solvallan Urheiluopiston parkkikselle kävelemme rantaan tutkailemaan jäätilannetta järvellä. Jään pinnalla ihanasti vettä useita senttejä eikä tuoreita jälkiä havaittavissa. Päätämme hieman lämmitellä kiertämällä tietä pitkin Nuuksion Pitkäjärven vastapäiselle rannalle. Paikalliset autoilijat lienevät jo tottuneet näihin asvalttirinteitä reippain askelin raahustaviin "alpinisteihin", itsellä vain oli jotekin pöhkö fiilis jäähakkujen ja kypärien kanssa siinä tallustellessa..

Aikamme tietä pitkin käveltyämme toteamme homman aivan liian helpoksi. Kovuutta saataisiin, jos vaikka hiukan "oikaistaan" metsän läpi. Eipäs siinä muuta, kuin gaiterit sääriin, rohkeasti reipas askel aurapenkan yli ja humpsista; vyötäröä myöten lumessa! Talvi täällä Etelä-Suomessa on ollut tällä kertaa reippaan luminen, mutta tämä alkaa olla jo naurettavaa.. Kuitenkin, välillä keulamiestä vaihdellen, kaksihenkinen urhea retkikuntamme saavuttaa vastarannan jyrkänteet sankarillisen kahden tunnin syvässä lumessa rämpimisen jälkeen. Tässä vaiheessa alkaa jo tehdä mieli sitä aamukahvia, joten pidämme lyhyen tauon negatiivisen kallioseinän juurella eväsleipiä autuaasti mutustellen. Kahvi maistuu paljon paremmalta kuin kotona! 

Tunnen myyttisen yhteyden villiin erämaahan. Vain tiuhaan ylilentävät matkustajakoneet hieman pilaavat tunnelmaa.. Ja ehkä vähän myös se puiden välistä pilkistävä omakotitalo.

Kahvikestien jälkeen ehdimme paarustaa tuskin sataa metriä, kun bongaamme jääputouksen ylärinteessä. Sinne siis ja sukkelaan! (Tässä kohtaa oli varmaan koko reissun syvimmät ja märimmät hanget, joten aivan sukkelaan sinne ei todellakaan päästy...)

Lähempänä toteamme putouksen aika surkean matalaksi, alle 10 metrin korkuiseksi. Jää on kuitenkin paksua ja paikka muutenkin hyvä ja niin ripustamme reput slingillä puuhun roikkumaan ja alamme tampata tilaa lumeen. Käymme aluksi läpi perusasioita välineistä ja niiden käyttötarkoituksista. Opin tekemään varmistuksia lumeen ja jäähän. Erityisen hyvin tunnuin oppivan lumiankkurin teon jäähakustani. Taisi parikin ärräpäätä lipsahtaa sitä myöhemmin esiinkaivaessa..

Kun tärkeimmät asiat tuntuu sujuvan, on aika kokeilla sitten sitä itseään! Kaapissa jo pari kuukautta pölyä keränneet Boreal G1:t ja Black Diamond Sabretoothit pääsevät vihdoinkin tositoimiin.. Ja mahtavalta tuntuu heti ensiaskeleilla! Ei Janto ja Juha ihan turhaan tainneet leijua Korouoman reissun jälkeen muutama viikko sitten! Ylöspäin eteneminen tuntuu todella helpolta -varsinkin kun muistaa käyttää jalkoja nousemiseen.

Ekakertalainen kuitenkin väsyttää itsensä nopeasti ja siirtyy varmistamaan.

Janne näyttää esimerkkiä muutaman nousun ajan ja seuraavilla nousuilla vedänkin jo hyvällä sykkeellä ylös ja alas. Kiipeän myös käyttäen vaellushakkuani ja silläkin tuntui ylös pääsevän. Tosin lähes pystysuoralla pätkällä se ei enää toiminut ja pudotessani pamautin itseäni kuokalla naamaan. Olin heti kysymässä Jannelta, tuliko ventti leukaan vaan ei. Höh. Olisi ollut aika miehekästä. Ja Jannen uusi Alppiurhon EA-Pakkaus olisi saanut "tulikasteensa" samalla. No, ehkä ensikerralla...

Parit tunnit kiipeiltyämme piti alkaa pakkaamaan pienessä tihkusateessa kastuneita kamppeita reppuun ja miettimään paluureittiä. Vaikka kumpikin sisimmässään varmasti halusi palata lumisinta mahdollista metsäreittiä, päädyimme kävelemään vetiselle jäälle. Rannan tuntumassa pysytellen se tuntui edes jotenkin turvalliselta -olkoonkin että näimme järven keskellä nelihenkisen porukan marssimassa! Meiltä ei aivan vastaavaa rohke..hulluutta löytynyt! 

Kotiin palasi illalla todella väsynyt ja erittäin onnellinen kiipijä. Päivä oli onnistunut, vaikkei isompia jääputouksia enää oikein kiivettävässä kunnossa ollutkaan. Opin kuitenkin käytännössä oleellisia asioita kesäkuun lopussa starttaavaa Kaukasuksen reissua varten. Näitä asioita ei intterwebistä opi! Kiitokset Jannelle tästä kaikesta. (Ja bensoista!)

(Ja on muuten varmasti eka kerta, kun kevään tulo oikeasti harmittaa! Tahtoo LISÄÄÄ!!!!!)

Tero

Heti alkuun pahoittelut kaikille, etenkin SLF:n ykkösfaneille, sivustolla on tehty viime aikoina päivityksiä ja välillä sivut ovat olleet tyystin alhaalla. Muutamia uusia juttuja on tulossa, niistä lisää loppuviikosta.

Kesän reissusta ei ole tähän mennessä kirjoiteltu sen enempää kuin, muutamat satunnaiset yksityiskohdat ja että suuntana on Kaukasus. Tässä vaiheessa, kun lähtöön on vajaat kolme kuukautta, lienee ajankohtaista kertoa tulevasta hieman tarkemmin.

Matkaan lähdetään heti Juhannuksen jälkeen ja takaisin tullaan vajaata kuukautta myöhemmin. Janto on valittu retkikunnan johtajaksi, mikä meidän löyhässä porukassa tarkoittaa lähinnä sitä, että jos vanha kunnon Kivi-Paperi-Sakset -pelistä edelleen kehitetty Camu-Hexa-Kiila -peli ei ratkaise ongelmia, niin silloin otetaan Janton oikea suora kuvioihin. Samoin Janto jakelee järjestelyihin liittyviä nakkeja ja muutoinkin nauttii despootin roolistaan.

Reitti kulkee Helsingistä Moskovaan junalla, josta eteenpäin kohti Mineralnye Vody:a kohti jatketaan lentäen. Min. Vodystä on sitten tarkoitus napata kuljettaja/fixeri viemään seurue Baksanin laakson alueelle. Ensi alkuun on tarkoitus tutustua Adil-Su -laaksoon ja sitä ympäröiviin huippuihin. Adil-Su:n jälkeen on sitten vuorossa Elbrus, josta valmiiksi akklimatisoituneina selvittäneen muutamissa päivissä. Loppureissu onkin täysin avoin, ehkä suunnataan Bezengiin, kuka tietää. Reittikuvauksia lueskellessa on sellaiset huiput kuin Gumachi, Trapezium, Germagenova ja Djantugan olleet tarkastelun alla. Paikanpäällä sitten katsotaan miten porukka hitsautuu yhteen, millaisia köysistöjä muodostetaan ja mitä itse asiassa kiivetään.

SLF:n mimmijoukkue on kasvattanut kokoaan kiitettävästi. Mari ja Jenni ovat lähdössä mukaan Kaukasukselle ja tuovat touhuun kourallisen uusia näkökulmia. Korouman jääkiipeilyreissulla saatiinkin Janton kanssa käytännön opetusta järjen käytöstä -Raskaat tavarat siis siirtyy toisinaan kevyemmin paikasta toiseen pulkassa kuin selässä. Onneksi naisten ja miesten väliset psykofyysiset erot tulevat takaamaan että SLF:n touhuissa tullaan jatkossakin näkemään säätöä ja sähläystä, elämän suolaa ja pippuria.

Hieman Maria ja Jenniä ennen leopardiperheeseen matkalla kohti Kaukaususta liittyi Tero "Beer Grills".  Teron ansiosta touhuista saatetaan saada videokuvaakin ja saattaa itse Beer Grills tulla näyttämään porukalle miten näitä vuoria kiipeilllään. Käykää ihmeessä tutustumassa uskomattomien selvitymistarinoiden maailmaan täällä. Kiristävä pipo kannattaa jättää narikkaan.

Reissulla on siis tarkoituksena kiivetä alppityylillä useampia huippuja Baksanin -laakson alueella sekä siinä sivussa käydä tuoreiden leopardilaisen kanssa Elbruksen huipulla. Vuorten ehdoilla tietty. Omat tavoitteet on niillä alppityylisillä huipuilla 4000 metrissä.

/Juha

Anne-Mari Hyryläinen ja Jussi Juutinen Sky Climbersistä kirjoittivat, että he ovat saapuneet Katmanduun sunnuntaina. Myös Carina Räihä on bloginsa mukaan jo Nepalissa, joten kummankin retkikunnan kiipeilytaival on alkamassa. Snow Leopard Finland seuraa mielenkiinnolla, miten kilpailu vaikuttaa retkikuntien nousutaktiikoihin. Kumpi mahtaa olla ensimmäisenä huipulla?

Samaan aikaan kun Sky Climbers ja Carina Räihä ovat matkalla kohti Everestin perusleiriä, kulkeutuu tietoa myös muista Nepaliin suunnistaneista Suomalaisista kiipeilijöistä. Finn Venturers:n retkikunnalla on tähtäimessä Pumori (7161m) ja sisäpiirin tietona voidaan kertoa osan porukasta jo suunnanneen Himalajalle. SLF toivottaa onnea Pumorin retkikunnalle ja seuraa jannujen edesottamuksia parhaan mukaan.

Opiskelu taasen on siitä jännää puuhaa, että aina kun pitäisi tehdä opintoihin liittyviä juttuja, lukea tenttiin tai raapustaa esseetä, sitä tulee huomaamattaan tehtyä myös jotain muuta. Tai siis ainakin mulla tulee tehtyä, muista en tiedä.  No tällä kertaa eksyin askartelemaan SLF:lle Facebook-sivua. Sen verran kuitenkin löytyi selkärankaa, että homma on vielä hieman kesken. Muutama kuva sinne tänne ja hieman hienosäätöä ja sitten se on valmis. No jotta homma ei jäisi keskeneräiseksi niin kerron siitä täällä ja vieläpä lupaan että sivut ovat valmiit sunnutaina kello 24:00. Tuolloin sitten kaikki halukkaat pääsevät seuraamaan ja kommentoimaan SLF:n säätämisiä myös naamakirjassa…

/Juha

Kuten lupasin, SLF:n Facebook sivu on avattu ja löytyy osoitteesta http://www.facebook.com/home.php?#!/pages/snow-leopardfi/113805455300840?ref=ts. Sivu on tietysti käymistilassa ja koko ajan mietitään mitä kaikkea sinne laitetaan. Seinälle ainakin ilmestyy blogia tiuhempaan tahtiin ajankohtaisia uutisia kiipeilymaailmasta sekä linkkejä erilaisiin youtube yms. pläjäyksiin. Kuvagalleria on tällä hetkellä autio, mutta heti ensi tilassa laitetaan sinne exclusive behind the scenes -matskua. Siis heti kunhan Janto kotiutuu Turun reissultaan ja selviää kohmelostaan. Nyt  kipin kapin naamakirjaan ja liittymään SLF:n kannattajaksi.

Hesarin verkkoliitteestä tarttui silmiiin juttu suomalaisten partiolaisten noususta Urkema / Baden-Powell Peak:lle (5825m). Onnittelut hyvin sujuneesta reissusta ja onnistuneesta huiputuksesta! Jutun lopetuksesta jäi ainakin mulle hämäävästi kuva, ettei vuorelle olisi noustu kuin kerran aikaisemmin. Ehkä vika on mun lukutaidossa, ehkä jutun kirjoitttajassa, päätä itse: "Ennen suomalaisia Baden-Powelilin on huiputtanut vain kansainvälinen partiolaisten retkikunta." Tästä koko uutinen.

Partiolaisten retkikunnan edesottamuksiin voi käydä tutustumassa osoitteessa www.partio.fi/nepal. Kiipeilyn ohella on siivoiltu paikkoja ja tehty erilaista kehitysyhteistyötä paikallisten kanssa, näitä juttuja on aina kiva lukea. Parastahan toki olisi jos kaikki veisivät omat roskansa mukanaan eikä erilaisia siivous-tempauksia tarvitsisi järjestää.

Mikäli massit on tiukalla etkä pysty ostamaan Coston mankkapussia mutta haluat silti erottua joukosta, voit aina tehdä sellaisen itse. Ai vaikeaa? Ei välttämättä.

Oheisessa kuvassa on allekirjoittaneen yli 10 vuotta uskollisesti palvellut mankkapussi, joka alkaa repeämään liitoksistaan. Kuvassa näkyvä päällystetty vaijeri löytyi autotallin lattialta, "logo" on revitty vanhasta piposta ja kangas nyysitty äidin ylijäämistä. Kun varusteissa on kiinni tuhansia euroja, 30 euron sijoittaminen mankapussiin tuntuu pieneltä investoinnilta. Kyse ei olekkaan välttämättä rahasta, vaan siitä että näpertäminen on hauskaa ja saat (tai luulet saavasi!) sellaisen kun haluat. Itse tekeminen on myös ekologisempaa ja bonuksena pääset lesoilemaan kavereillasi uniikilla härpättimellä.

//Janto

Ostettiin porukalle muutamat jäätikkölasit tässä taannoin. Ne olivat olleet ilmeisesti esittelykäytössä, koskapa olivat hieman käpistellyn näköisiä vaikka tarrat ja laput oli paikoillaan -eikä hintakaan hirvittänyt. Yksistä laseista oli toinen sivuhäikäisysuoja päässyt hukkumaan ja laseissa, jotka itselleni valitsin, nämä em. suojat olivat hiukan liian pienet. Eihän semmoinen peli vetele.

Vaikken mikään suuri käsityöguru olekaan, päätin silti tehdä asialle jotakin. Kaapista löytyi sopivaa, mokkanahkamaista materiaalia, joka naamaan hangattuna tuntui jopa lähes miellyttävältä. Tästä materiaalista me askarrellaan-paskarrellaan levikkeet! Kas näin:

Tarvitset jäätikkölasit, häikäisysuojalärpykät (2kpl), kasvojen ihoa hellivää nahka/kangasmateriaalia ja parin saksia. Tehtaalla liian pieneksi leikelty lärpykkä asetetaan levikemateriaalin päälle, piirretään reippaasti kuulakärkikynällä isompi versio materiaalille ja saksitaan irti. Koskapa olemme tekemässä levikkeitä, emmekä suinkaan kokonaan uusia lärpyköitä, leikataan keskeltä materiaalia pois näin:

Lärpykät pysyvät keveinä ja ilmavaihto toimii. Ihanaa.

Katsotaanpas sitten, mitä ollaan saatu aikaan tähän mennessä..

Oi, kun näyttää hienolta! Levikkeellinen läppä suojaa silmiä sivulta paistavan auringon säteiltä jopa 71% enemmän!! Tätä seikkaa ei suinkaan pidä väheksyä: Aurinkolasit ovat yksi pakollisista varusteista vuoristossa. Ja mitkään marketista ostetut pleksit ei ihan riitä..

Levike vaatii pientä loppusilausta muotoilun suhteen, sekä toki pari (2kpl) ommelta. Ompeleet tulevat muovikehyksen viereen läpän ylä- ja alareunaan (kunhan saan langan neulansilmästä läpi). Läpässä on reikä, jonka läpi sanka pujotetaan ja näiden kolmen kiinnityspisteen avulla levike pysyy paikoillaan jopa myrskytuulilla. Ilmakin pääsee vaihtumaan lasien takana, joka vähentää huurtumista. Tämä puolestaan lisää näkyväisyyttä.

Ja näin alamme olla valmiita! Katsotaanpas taas mitä on saatu kötösteltyä kasaan:

"Kun itse tekee, saa semmoisen kuin sattuu tulemaan" sanoo vanha sananlasku, eikä ole väärässä tälläkään kertaa! Pientä saksien naksimista kulmissa ja johan on hieno!! Kyllä kannatti, eikä maksanut kuin vaivan ja ehkä 15min aikaa -näitähän kun tosiaan tarvitaan kaksin kappalein..

Seuraava laseihin liittyvä projekti olisi rakennella kokonaan uudet lärpykät alussamainittuihin laseihin, joista siis se toinen oli hukkunut jonnekin.. Täältä tähän!

//Tero

Nimittäin! Carina Räihä saavutti Mt. Everestin huipun varhain tänä aamuna Suomen aikaa! Näin ollen Carina on ensimmäinen Suomalainen nainen maailman katolla. Viimeisimpien tietojen mukaan huipputiimi on hyvissä voimissa matkalla paksumpaan ilmanalaan.

SLF onnittelee sydämellisesti Carinaa mahtavasta suorituksesta! Vuorella on tänään kunnon juhlat ja taidanpa itsekin hieman juhlia tapausta työpäivän päätteeksi.  Kippis!! :)

/Tero

Lisää aiheesta: http://www.carinaraiha.com/

Tämä oheinen kirjoitus Jennin ja Marin hiihtovaelluksesta on pitänyt julkaista jo huhtikuussa, mutta erinäisistä kiireistä johtuen tämä julkaistaan vasta nyt. (Parempi myöhään kun ei silloinkaan!)

19. - 20.4.2010

Haluttiin päästä ulos, vaikkakin mahdollisuus oli vain yhdeksi yöksi. Ajatuksena oli ottaa irti arjesta, poistua hetkeksi sivistyksen ja työkuvioiden piireistä. Pois jäivät siis päivystyspuhelimet, Internet – yhteydet ja asiakaspalveluhymyt. Tämä reissu oli vain itseä varten.

Heti, kun Mari pääsee töistä, naapurin Tanja kuskaa meidät Urho Kekkosen kansallispuiston tuntumaan Kiilopäälle, josta itse retki puistoon alkaa. Suuntaamme kohti Taajoslaavua, jonne kartan mukaan on kaksi nousua ja kaksi laskua. Tylysti Kiilopää tarjoaa tiukkaa nousua heti alkuun ja puuskuttaen nousemme avotunturille puurajan yläpuolelle. Huipulla kyltti kertoo vaarallisesta laskusta. Rinkkojen paino selässä lisää laskun haastavuutta. Pitkä lasku onnistuu kuitenkin hienosti, vaikkakin hieman reisiä hapottaa. Toinen ylä- ja alamäki sujuu jo helpommin, joskin otamme hieman lähituntumaa lumen laatuun alamäessä ;)

Marin paras hetki sinä iltana oli, kun nähtiin poroja ja Mari sai niistä kuvia (turisti!) 

Yöpaikkaamme saavumme, kun alkaa olla jo pimeää. Teemme puut, ruokimme nuotion sekä itsemme ja sukellamme makuupusseihimme. Kuten normaalisti, minun varpaat tiedostavat yön kylmyyden. Tässä vaiheessa mietin tulevan kesän reissua varpaiden kannalta. Jotain on keksittävä hyvien kenkien lisäksi, jotta varpaat eivät aiheuta liikaa tarpeetonta harmia. Pieni, mutta merkittävä seikka!

Iltajumpan ja varpaiden kipristelyjen jälkeen sujautan jalat Marilta lainaamiini untuvatossuihin, jotka osoittautuvat ”must have” – tekijäksi. Nukun yön ilman palelua. Nannaa.

Aamulla herään, kun ”taitelija Saari” ottaa kuvia leiripaikastamme sekä ympäröivästä kuvankauniista maisemasta. Voi kun kuviin saisi vangittua myös ne lintujen laulut, puron solinan, tuulen vireen ja nuotion luoman tunnelman!

Näkymä aamulla kun avasin silmäni. Eipä tarvinnut edes verhoja raottaa 

Aamutoimien jälkeen jatkamme matkaamme. Päätämme tehdä omat jäljet, kun kerta hanki kantaa yöllisen pakkasen jälkeen. Vainu vie Luulammen latukahvilaan, jossa nautimme aamukahvit ja – munkit, nam! Piristeiden jälkeen matka kulkee kohti Rumakurua. Hiihdämme osittain latua ja osittain omia reittejä tehden. Lämmittävä aurinko ja kimmeltävät hanget lisäävät hiihtonautintoa.

Ei ollut kiirettä.

Rumakurulla valmistamme lounaan ja samalla testaamme yhtä ehdokasta kesän reissun menuksi: parsakaalijuustopasta ripauksella katkarapukeittoa…Tuomaristo tykkää aterian mausta. Pasta ansaitsee siitä pisteitä, plop, plop, mutta valmistaminen kesti hieman turhan pitkään. Lisäksi jokin lisuke voisi monipuolistaa ateriakokonaisuutta.

Lounaspaikan visuaalinen ilme sai myös tuomaristolta pisteitä.

Rumakurulta on ihana, loiva ja pitkä alamäki lähes kotiovelle asti. Koska ladun pinta on hieman jäätynyt, ja rinkkojen kanssa massaa löytyy omaa varastoa enemmän, niin matka taittuu ennen kuin ennätämme kissaa sanoa. Ja kotona on taas kiva olla.

Loppuyhteenveto: Hyvä kaveri, mahtava luonto, liikkumismuotona oman kehon lihasvoima ja ruoka kuin ruoka = hieno reissu! Harmittamaan jäi vain yhteisen ajan vähyys. Työvuorot vaativat takaisin tiskin taakse hymyilemään…Uutta reissua odotellessa!

-Jenni-

Iltasanomat uutisoi, että kiipeilijä oli pudonnut 400 metriä Kebnekaisen rinteellä ja syöksynyt kuolemaan. Kanssakiipeilijät olivat laskeutuneet alas ja hälyttäneet helikopterin paikalle. Uhri paikallistettiin helikopterista, mutta hänen luokseen ei kuitenkaan päästy suoraan, vaan pelastajien piti nousta 150 metrin matka uhrin luokse.

Snow Leopardin jäsenet kävivät harjoittelemassa Kebnekaisella vuonna 2007. Matkakertomuksen voi lukea täältä.

Turun merkillisestä tilaamamme äärimmäisen komeat kangasmerkit ovat saapuneet. Toimintaamme tukeaksemme voit lunastaa itsellesi merkkejä hintaan 5€ / kpl. Kirjoita osoitteeseen: snowleopardfinland@gmail.com

Eri kiipeilyfoorumeilta ja blogeista on tullut luettua, että Elbrukselle on lähdössä Snow Leopardin retkikunnan lisäksi myös muita suomalaisia. Aiemmin mm. Aconcagualle ja Denalille kiivenneet Climbing Finn -retkikunnan jäsenet suuntaavat nyt Elbrukselle. Open Worldin Kalle kirjoitti myös sivuillaan, että lähtee näinä päivinä samaan suuntaan ja Juris Travel järjestää ainakin yhden retkikunnan tänä kesänä.

Meille Elbrus on ns. pakollinen lisä ja tavoitteena onkin pääasiassa kiivetä hieman matalampia, mutta teknisesti haastavampia huippuja Bezengin laaksossa. Kiipeilyllisesti Elbrus ei ole itsessän mikään suuri elämys. Itse nousu ei vaadi hyvän akklomisoitumisen lisäksi muuta kun suoraviivaista patikointia ja jyrkän lumirinteen nousemista. Elbruksen riskit piilevätkin pääasiassa sääolojen nopeassa vaihtumisessa ja mahdollisen "white outin" iskiessä reitiltä eksymisessä. Vuonna 2007 lumisade ja sankka sumu aiheuttivat sen, että jouduimme palaamaan huipulta takaisin ns. telaketjumenetelmällä, koska näkyvyys oli pahimmillaan muutaman metrin luokkaa. Ilman äkillisesti viilentyessä, huipun läheisyydessä on niin vähän lunta, että kaivautuminen lumiluolaan esim. on mahdotonta.

Elämä heittelee ja tällä kertaa löysin itseni opiskelemasta Floridasta. Aikaisempi karttatiedustelu paljasti koko karun todellisuuden. Florida muistuttaa lähinnä ylisuurta hiekkadyyniä. Sen korkein kohta on noin 100m merenpinnasta ja se on muistaakseni kaatopaikka.


No, ei se mitään. Ensimmäisenä päivänä koulussa utelin muilta luokkatovereiltani mitä he harrastavat, siinä toivossa että joku mainitsisi taikasanan kiipeily. Kuudestatoista luokkalaisesta yksi myönsi kuuluvansa meidän jaloon salaseuraan. Olisinkohan ollut maassa noin kaksi viikkoa ja kiipeämään oli päästävä, vaikka se tietäisikin vain muovilla vääntämistä.

Jim, englantilainen luokkakaverini oli ottanut selvää, että läheisessä kaupungissa on sisäkiipeilysali. Parin kiipeily kerran jälkeen totesin jälleen kerran, että yleensä kiipeilijät ovat mahtavaa porukkaa. Kemiamme synkkasivat (miehisellä tasolla) ja puheet rupesivat kääntymään oikean kiven kaipuuseen. Kelaamme pari kuukautta eteenpäin ja kiitospäivän vapaisiin. Tämä kaipaa vähän selittämistä. Amerikkalainen koulujärjestelmä ei tunne käsitettä akateeminen vapaus ja kaikki viikot opiskellaan täysillä. Vapaa-ajan puutteeseen löytyi onneksi ratkaisu nimeltä kiitospäivä. Tänä vuonna se sattui onneksi torstaille mikä merkitsi sitä, että meillä oli viiden päivän vapaa.


Olimme aikaisemmin miettineet vaihtoehtoja ja päättyneet siihen ratkaisuun ettemme halunneet polttaa liikaa vapaa-aikaa tien päällä. Joten kaikki parhaat länsirannikon kohteet olivat poissa laskuista. Kenttykyssa oli paikallisten mukaan hieno sporttialue tai kuten he sen niin hassun hauskasti ilmaisivat jos ei mahtava niin ainakin todella hieno. Kysymykseen, että onko heillä mitään henkilökohtaista kokemusta alueesta he vastasivat että ei, mutta serkun kaima... Internetin ihmeellisen maailman mukaan paikka vaikutti joka tapauksessa lupaavalta.

Red River Gorge sijaitsee Kentuckyn osavaltion kaakois kulmassa. Se on osa kansallispuistoa ja osa yksityisesti rauhoitettua puistoa. Täällä ei ole jokamiehenoikeuksiin perustuvaa oikeutta kiipeillä muiden mailla ja jos sattuu törmäämään vihaiseen maajussiin niin voi olla että haulikosta tulee täyspiipullinen lyijyä. Tämä ei ole mikään vitsi. Yksi luennoitsijoistamme kertoi, että hän lensi ilmalaivaa uransa loppupuolella ja joka kerta kun he ylittivät mm. Kentuckyn niin mekaanikot joutuivat paikkaamaan luodinreikiä. Maajussit kuulemma tykkäsivät käyttää hidasta ja isoa ilmalaivaa maaliharjoitteluun.

Titusvillestä oli noin 900 mailia mestoille ja matkan aluksi GPS totesi aja 270 mailia ja käänny oikeaan. Kun saavut Amerikkaan niin sinulle selviää melko nopeasti miksi amerikkalaiset autot eivät omaa hyviä kaarreominaisuuksia, tiet ovat suoria ja pitkiä. Jim sai ensimmäisen ajovuoron. Ajoimme noin 500 mailia ennen kuin maisema rupesi muuttumaan ja näimme ensimmäiset kukkulat. Tässä vaiheessa vaihdoimme kuskia. Jim kertoo vieläkin tarinoita koulussa hullusta suomalaisesta rallikuskista. Kieltämättä, pieni piru taisi päästä irti kun saavuimme Smoky Mountains nimiseen kansallispuistoon. Kiemurtelevat pikkutiet keskellä kukkuloita jotenkin vain houkuttelivat ajamaan hiukan ”urheilullisemmin”. Kolme kuukautta Floridan tylsillä teillä oli tehnyt tehtävänsä ja höyryjä oli pakko päästää ulos. No, joka tapauksessa ylitimme vuoret turvallisesti vaikkakin jokseenkin vauhdikkaasti.

Saavuimme keskiyöllä paikkaan jota kutsuttiin Pigeon Fort. Kontrasti oli järkyttävä. Neljän tunnin ajon jälkeen keskellä pimeää metsää päättyi semmoiseen määrään valosaastetta, että Jim luuli hetken että olimme viimeinkin törmänneet kallioon ja hän oli taivaan porteilla. Kasinoita oli joka paikassa ja meille selvisi myöhemmin että kaupunki oli osa intiaanireservaattia. Oli taloa joka oli rakennettu ylös alaisin, laivan näköinen kasino ja valotauluja kaikissa väreissä, outo paikka.

Kelataan vielä kolme tuntia eteen päin niin saavuimme pelimestoille. Luonnollisesti kaikki paikat olivat kiinni kello kolme yöllä. Päätimmekin yöpyä autossa. Kummallakaan ei tietenkään ollut makuupussia ja yöllä lämpötila laski reilusti pakkasen puolelle. Huokailua kuuluu puolin toisin ja välillä moottori pistettiin käyntiin jotta saisimme nukuttua edes hetken. Aamun sarastaessa lähdimme vakoilemaan kiipeilypaikkoja. Hetken etsiskelyn jälkeen löysimme kiipeilijöiden suosiman ruokailu ja leirintäalueen.

Miguels on ehkä yksi tunnelmallisin kiipeily ”hang around” paikka johon olen ikinä eksynyt. Paikkaa piti vanha portugalilainen siirtolainen. Ruoka oli erinomaista. En juuri pidä amerikkalaisesta ruuasta ja varmasti osasyy siihen on että kaikki raaka-aineet on täynnä kemikaaleja, sokeria ja suolaa. Leipä maistuu ja haisee täällä pahalta, vaikka se olisi kuinka tuoretta. On tietenkin olemassa kauppoja josta saa ostettua tuoretta ruokaa mutta siitä joutuu maksamaan pitkän pennin. Miguel käyttää vain paikallisesti kasvatettuja raaka-aineita. Hän kasvattaa osan vihanneksista ja yrteistä omalla takapihallaan. Pitsa oli taivaallisen hyvää ja vaikka olinkin ottanut keittimen mukaan emme tainneet käyttää sitä kertaakaan. Pitsan lisäksi sieltä sai ostettua kiipeilysälää, topoja ja vaikka mitä. Kaikki hinnat olivat kohtuullisia ottaen huomioon, että se taitaa olla ainoa kiipeilykauppa parin sadan mailin säteellä.

Kiipeily ensimmäisenä päivänä oli hiukan takkuista. Parin tunnin yöunet jättivät sen verran verkkoja yläkertaan että alaköysittely tuntui tahmealta. Parin 5.10 jälkeen totesin, että minun pääni alkaa olla sen verran pehmeä että parempi lopettaa ennen kuin sattuu jotain. Jim oli samaa mieltä ja yksissä tuumissa suuntasimme kohti Miguelsia. Miguelsissa saimme jälleen erinomaista ruokaa, mutta karmea totuus paljastui. Kiipeily oli kuivannut suitamme siinä määrin, että ne kaipasivat olutta tai paria. Kyyppari totesi oluita tilatessamme, jotta pojat on tainnut eksyä väärään kuntaan. Koko kunta oli niin sanottua kuivaa-aluetta, alkoholituotteita ei myydä kunnassa, piste. Onneksi viereisen kunnan alkoholipolitiikka oli hiukan liberaalimpi ja ratkaisu löytyi ruskean paperipussin muodossa. Jännää oli se, että Miguelsissa voi juoda omia tuotteita kunhan käyttäytyy ja ei esittele niitä liian rehvakkaasti. Ruuan ja oluen jälkeen uni tuli, kuin nukkumatin nuijasta.


Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja lähdimme kohti uutta kalliota. Reilun puolentunnin reippaan patikoinnin jälkeen pääsimme perille. Kamoja välpätessä huomasin tehneeni klassisen virheen, kiipeilykengät olivat jääneet autoon. Ei muuta kuin reipas repäisy autolle ja takaisin. Reittejä tuli paukutettua koko päivä ja ei voi todeta muuta kuin, jos yhden köyden pituuden sporttireitit kiinnostaa niin RRG on ehdottomasti parhain ja monipuolisin kiipeilypaikka USA:n itärannikolla.

Kopa

Lähtöpäivä lähenee ja kiire ja stressi lisääntyy. On tässä jotain hyvääkin. Ei ainakaan tarvitse arpoa mitä tekisin jussina. Juhannus kuluu kotimaisemissa viimeisiä valmisteluja tehden. 

Ostimme eilen 23kg kuivamuonaa. Tämä pitää sisällään mm. 64 pussia puuroa, 2.5 kg mysliä, 15 pussia Italianpataa, 72 pussia kuppikuumaa, 1.5kg soijarouhetta, 1kg tonnikalaa, 1.2kg vähärasvaista jauhelihaa, noodeleita, riisiä, kuivattuja mansikoita ja hedelmiä yms. Metvursti, suklaa ja voi ostetaan paikanpäältä.

Paistoin ja kuivatin jauhelihaa koko edellisen yön sillä seurauksella, että koko asunto tuoksuu nyt kivasti jauhelihalle. Jauhelihapussit näyttävät lievästi sanottuna epäilyttäviltä ja onkin kumma ellemme joudu jauhelihojen ja maitojauheiden kanssa tullin syyniin.

Koko "hirviporukka" rymistelee sunnuntaina varusteineen allekirjoittaneen kotiin ja silloin on tarkoitus käydä reissun oleelliset suuntaviivat yhdessä läpi. Jaamme myös retkikunnan yhteiset varusteet kaikkien kesken ja tuplatsekkaamme jokaisen varusteet vielä kerran. Meillä on tarvittaessa vielä maanantai aikaa juosta hakemassa täydennyksiä, sillä juna lähtee vasta 18.30.

Juha on parhaillaan kentällä noutamassa lentolippuja, saa nähdä miten käy. Viimeiset varustetäydennykset on vielä hankkimatta ja miljoona ja yksi pientä asiaa on hoitamatta. Onneksi on vielä ruhtinaaliset 6 päivää aikaa lähtöön!

Janto

Näppäränä tyttönä Jenni päätti säästää ja nikkaroida omin kätösin itselleen jääraudoille päräyttävän kuljetuspussin. Pussin on tehty vanhojen farkkujen lahkeista ja koristeltu kauniisti keltaisella langalla. Helppoa kun osaa! Farkkukangas on todella kestävää ja materiaalit saa yleensä ilmaiseksi. Miinuksena voi mainita sen, että kastuessaan farkkukangas kuivuu hitaasti.

Jennin rautapussista tuli aavistuksen kauniimpi kuin Teron vastaavasta luomuksesta joka pysyi kasassa Hesusteipillä, pyhällä hengellä ja nippusiteillä. Noh, hyvä yritys Tero!

//Janne

Malttakaa pieni hetki vielä -tai tyyliin viikko tai kaksi- niin saamme koottua kaikkien kokemuksista kasatun reissukertomuksen sivuille! Dokumenttivastaavan roolissa nappasin pikkuisen vajaa tuhat valokuvaa reissusta ja videomateriaaliakin on ihan hyvänpituista dokumenttifilmiä varten. Sen julkaisu saattaa kestää pitempään, koskapa ainakaan omalla koneellani ei HD-klippejä paljon editoida.. Mutta todellakin filmiä on tulossa! 
Vaikka kamerakalusto painoi melkein yhden teltan verran, oli se kaikki roina todella painonsa arvoista..

Hyvää shittiä kannattaa odottaa ja sitä itseään on varmasti luvassa!!  :D

/Tero

Helsingin Sanomat uutisoi, että kaksi suomalaista kiipeilijää on kuollut onnettomuudessa Ruotsin korkeimmalla vuorella, Kebnekaisella. Suomalaiset olivat nähtävästi liikkuneet viiden hengen ryhmässä ja uhrien päälle oli tippunut irtolohkare, jonka johdosta he olivat syöksyneet rotkoon. Surmansa on saanut vuonna 1987 syntynyt nainen ja 1982 syntynyt mies.

Snow Leopard Finland ottaa osaa omaisten suruun.

Janne

Koska matkakertomusta saa lomien johdosta hetken vielä odottaa, ohessa muutamia kuvia Elbruksen reissulta.

Akklimisoitumisnousu ja hieman teknisempää kiipeämistä.

Jenni ja Mari Elbruksen huipulla. Keli oli täydellinen!

Jenni 4800 metrin korkeudessa olevalla leiripaikalla.

Janne itähuipulla.

Varpaat ja näkymä toimistosta.

//Janne

Videot osioon on lisätty pätkä Vuoristokokki kolmen huimista seikkailuista Elbruksella. Elbruksen Itärinteellä heinäkuussa 2010 kuvatussa kokkiohjelmassa Chef Juhá valmistaa apukokki Teron kanssa maittavan ja erittäin ravitsevan vuoristoaterian.

Kenttäolosuhteet ja 4300 metrin korkeusero kotikeittiöön tuovat omat hankaluutensa ruuanlaittoon, mutta kokenut kaksikkomme hoitaa tilanteen totutulla tyylillään! Raipati rai!

Videoon pääset katsomaan videot -osiosta tai klikkaamalla kuvaa.

Toimitus

Uusi-Seelanti nimeää vuorenharjanteen edesmenneen Edmund Hillaryn mukaan. Hillary ja sherpa Tenzing Norgay valloittivat ensimmäisinä maailmassa Everestin vuonna 1953. Vaatimaton sankari piti suurimpana saavutuksenaan perustemaansa Himalayan Trust hyväntekeväisyysjärjestöä ja työtään sherpojen hyväksi. Himalayan Trust on rakentanut kouluja, parantanut terveydenhuoltoa, pyrkinyt säilyttämään alkuperäistä kulttuuria, kunnostanut luostareita ja uudelleen istuttanut metsikköä Himalajalle.

Picture:Horowhenua Historical Society Inc

Uutinen ylitti uutiskynnyksen myös kotimaassa ja aiheesta on uutisoinut mm. STT,  Aamulehti, ja Iltasanomat. Hillarysta ja Tenzingista voit lukea lisää Wikipediasta.

Ruotsalainen Fredrik Ericsson on menehtynyt maailman toiseksi korkeimmalla vuorella, K2:lla. Onnettomuuden tarkat yksityiskohdat ovat vielä hämärän peitossa, mutta alustavien tietojen mukaan Ericsson oli ollut fiksaamassa köyttä, livennyt ja pudonnut yli tuhat korkeusmetriä.

Ericssonin tavoitteena oli kiivetä maailman kolme korkeinta vuorta (Everest, K2 ja Kangchenjunga) ja laskea ne alas suksilla. Ericsson oli ensimmäinen Ruotsalainen joka laski alas +8000 metriä korkealta vuorelta. Aiemmin hän oli kiivennyt ja laskennut mm. Peak Kommunizmalta, Shisha Pangmalta ja Gasherbrum 2:lta. Ericssonin kanssa kiipesi eittämättä yksi maailman kovimmista elossa olevista naiskiipeilijöistä, Gerlinde Kaltenbrunner, joka keskeytti huiputusyrityksensä ja ilmeisesti suuntaa alas basecamppiin parhaillaan. Fredrik Ericssonin kotisivut löydät täältä.

Snow Leopard Finland ottaa osaa omaisten suruun.

Koska viikonlopuksi oli luvattu mitä mainioin ilman, päätimme painella Kirkkonummen Kauhalaan kiipustamaan. Kukaan meistä ei ollut aiemmin käynyt kyseisillä mestoilla, mutta sloupista löytyi asialliset ajo-ohjeet ja topot alueelle. Harhailtuamme hetken ympäri metsikköä löysimme perille ja niin oli moni muukin löytänyt. Paikalla oli lisäksemme varmasti yli kymmenen muutakin kiipeilijää.

Aleksi ja 6b (?) yläköydellä.

Muutamat yläköydelliset rouhittuamme treenasimme luonnollisilla varmistamista.

Juha, koira ja pari kaljupäistä hiipparia. :)

Lopuksi päätimme myös liidata ja tämähän sujuikin varsin mallikkaasti. Printattu topomme oli ottanut jokseenkin hittiä ja tumpeloina tulkitsimme, että eräs pultattu reitti oli greidattu 5-  Melko pitkälle liidattuani pääsin kruksikohtaan ja aloin ihmetellä kun eteneminen rupesi tökkimään. En päässyt ylös vaikka jatkoista olisin repinyt ja tuo 5- alkoi tuntua epätodellisen vaikealta. Noh, vieressä kiivenneet kaverit huikkasivat sitten meille, että reitti oli jonkun työnalla oleva projekti jota ei kuulemma ollut vielä kukaan noussut suoraan ylös. Kiva, kiva. Hieman nolotti. Kirjoittamattomien sääntöjen mukaan toisten keskeneräiset projektit pitäisi jättää rauhaan, joten pahoittelut sille jolla tuo kyseinen pätkä on työnalla. Noh, vahinkoja sattuu ja ainakin kävi selväksi se miksi reitti on vielä projekti. Se ei varmasti olisi prokkis jos minä sen olisin rouhinut liidaamalla ylös.

Janto tanssii ripaskaa

Lähellä kruxia

Paikka oli sinänsä varsin mielenkiintoinen ja menemme sinne varmasti takaisin uudestaan.

//Janto

Hämähäkkimiehenä tunnettu Alain Robert on jälleen pidätetty. Helsingin Sanomat uutisoi, että Robert pidätettiin Australiassa 57-kerroksisen Lumiere-rakennuksen huipulla, jonne hän oli juuri kiivennyt. Hänet on pidätetty lukuisia kertoja aiemminkin ja yleensä hän on selvinnyt tempauksistaan pienillä sakoilla tai muutamalla putkayöllä.

Robert on solokiivennyt kymmeniä pilvenpiirtäjiä, siltoja ja kuuluisia rakennuksia ympäri maailmaa. Kiivettyjen listalta löytyy mm. Golden Gate, Petronaksen kaksoitornit, Empire State Building, Eiffel-torni ja Sydneyn oopperatalo. Onneksemme Alan ei ole sivuuttanut rakasta kotimaatamme, vaan tikkilistan kruununa hän kiipesi vuonna 2003 Tamperelaisen Ilves hotellin huipulle! Kyseessä on muutenkin mielenkiintoinen persoona, sillä hän on kahdesti tippunut yli 15 metriä korkealta ja halvaantunut. Lääkärien mukaan hänen pitäisi olla 60% invalidi, mutta Robert ei ilmeisesti ole samaa mieltä asiasta.

Suunnittelupalaveri Teerenpelissä johti seuraavanlaisiin tuloksiin.

Alustavana ajatuksena on suunnata kesällä 2011 Pik Leninin huipulle. Pik Lenin sijaitsee Kirgisian ja Tadžikistanin rajalla, entisen Neuvostoliiton alueella. Tarkempi retkikunnan koko tai tarkempi aikataulu ei ole vielä selvillä, mutta hiljaa hyvää tulee. Ainakin huippu on nyt päätetty. Kapuloita rattaisiin voi vielä tulla, mikäli Kirgisian epävakaa poliittinen tilanne pahenee ja tilanne eskaloituu.

Janne

Oikea nesteytys on ihmiselle, sekä varsinkin vuorikiipeilijälle äärimmäisen tärkeää.

Veden keittäminen voi olla haasteellista ja aikaavievää puuhaa vuorilla. Midi maaliskuu 2008

Lue koko juttu täällä

Tuli tossa toissa päivänä taas seurattua semmoista menoa Kiipeilyareenalla, että meinas ukosta usko loppua. Vieressä varmistava kaveri meinasi pudottaa kiipeilijän päälleni viidestä metristä vaikka he kiipesvät yläköydellä. Onneksi olin huomannut, että kaikki ei ollut ihan kohdillaan ja olin siirtynyt hiukan sivummalle. Olisin mennyt vieläkin kauemmas, mutta seinä tuli vastaan. En voinut ruveta opastamaan kaveria, koska varmistin itsekkin ja halusin keskittyä olennaiseen.

Sisäseinälle evakkoon joutuneena tulee välillä kiipeiltyä aikamoisen väenpaljouden keskuudessa. Uusia kiipeilijöiden alkuja muoviseiniltähän löytyy paljon ja hyvä niin. Kontrolloidumpi ympäristö ja valvojat voivat ehkäistä, mutta ei estää onnettomuuksia. Hyvä varmistustekniikka on kaiken perusta. Aina kannattaa pyytää apua jos ei ole varma siitä mitä pitäisi olla tekemässä.

Grigri tai mikään muukaan "automaattinen" varmistusväline ei ole pomminvarma. Varmistajan tulee aina pitää jarrukäsi sille kuuluvalla paikalla. Lisäksi esim. Grigri:tä on melko helppo käytää väärin. Oikein käytettynä Grigri on oikein kätevä ja turvallinen varmistusväline. Itsekkin olen omistanut semmoisen noin 13 vuotta ja yleensä käytän sitä sisäseinillä ja/tai yläköydellä kiivettäessä.

Tämmönen juttu tuli löydettyä netin kätköistä ja hyvä video liidaajan varmistamisesta lötyy täältä. Käykää ihmeessä lukemassa, varsinkin jos omistatte Grigri:n.

Ja muistutukseksi kaikille!

-Kopa-

Nyt näyttäis olevan tuloillaan oikeasti hyvä kiipeilypläjäys. Vaikka se ei nyt ihan puhdas kiipeilypätkä olekkaan, niin se on tositarinaan perustuva selviytymistarina kiipeilijästä.

Aron Ralston oli vaeltamassa ja kiipeilemässä Utahin kanjonialueella kun hän tippui. Hänen kätensä kiilaantui kallion ja kiven väliin. Selviytyäkseen hänen täytyi leikata kätensä irti, kiivetä 20 metriä ja kävellä 12 km ennen kuin hänet pelastetaan.

Trailerin voit katsoa klikkaamalla kuvaa.

SLF kävi tiedustelemassa uuden kiipeilykeskuksen Ruoholahdessa, joka avattiin alkuvuodesta. Onhan siellä tullut käytyä ennenkin, mutta lupsakkaalle tyylillemme uskollisina emme ole vain saaneet juttua aikaisemmin aikaiseksi.

Tilat ovat upeat ja varmasti ainutlaatuiset Suomen ja jopa Euroopan mittakaavassa. Pääseinä on huimat 29 metriä korkea, eli jos liidaaminen kiinnostaa niin mukaan kannattaa ottaa 60 metrinen köysi. Seinäpinta-alaa löytyy kolmessa kerroksessa ja pääsalissa reittejä riittää varmasti pariksikin päiväksi. Lisäksi on boulderalue, joka vaikutti olevan vielä hieman keskeneräinen.

Itse kiipeän 6b:tä jos tähdet ovat oikeassa asennossa ja olen syönyt kroisantteja ilmakuivatulla kinkulla aamupalaksi. Nykyisen tasoni vai pitäisikö sanoa tason puuteen huomioon ottaen, olin iloisesti yllättynyt viitosella ja kuutosella alkavien reittien laadusta. Tietenkin joukkoon mahtuu perus potaskaa, mutta huomaa että reittien tehtailijat ovat muistaneet myös meitä sunnuntaikiipeilijöitä. Yleensä reitintekijät ovat itse kohtuu kovatasoisia kiipeilijöitä ja tuppaavat tekemään heille helpot reitit tyyliin, "lätkimpä tähän negalle pari kahvaa ja sitten tuohon pari sloupperii".

Ainoina miinuspuolina, jos nyt oikein täytyy kaivamalla kaivaa, niin seuraavat asiat jäivät mieleen. Kertalippu maksaa päivällä 12,5 Ekua joka on kohtuu suolasta ja kassalta ei aina löydy henkilökuntaa. Tottakai kertalipun hinnassa täytyy ottaa huomioon sekä sijainti että puitteet. Voi myös olla että ne ihmisrauniot jotka ovat opastamassa sitä n:tä polttariporukkaa eivät välttämättä ehdi singahtamaan kassalle juuri silloin kuin sinne itse osuu.

Muuten henkilökunta on ystävällistä ja myös aloittelijat tuntevat itsensä tervetulleiksi. Kiitosta pitää antaa myös siitä, että PM-kisoissa paikalla oli DJ nostattamassa tunnelmaa. Aukioloajoista ja muusta asiaan kuuluvasta voitte käydä lukemassa lisää täällä.

Plussat:
* Bouldertila
* Korkeutta ja reittejä riittää
* Liidattavia reittejä paljon
* Itsevarmistavat laitteet yksinään treenaaville ja aloittelijoille

Miinukset:
* Hinta
* Ajoittainen väentungos

By: Kopa & Janto

Nyt iski välinekateus tai jotain ja tämmöiset pitää saada heti! Aijonkin spämmätä joulupukkia niin kauan, että 24. päivä pukinkontista semmoiset myös löytyy.

Varustekilpa jatkuu...

Recon-Zeal on kehittänyt HMD:llä (Head Mounted Display) ja GPS:llä varustetut gogglet nimeltään Transcend. GPS:n keräämän datan voi lukea joko laskiessa tai hiihtohississä. Kaikista ominaisuuksista ei ole vielä tietoa, mutta lupaavalta vaikuttaa. Valmistaja vihjasi, että he aikovat antaa lähdekoodin vapaasti kehitettäväksi käyttäjille. Mahdollisuuksia olisi mm. seurata missä laskukaveri toilailee tai missä seuraava rinnebaari sijaitsee.

Valmistajan propagandaa löytyy lisää täältä.

-Kopa

Puuttumatta mitenkään ilmastonmuutos keskusteluihin, niin täytyy sanoa että minä olen todella tyytyväinen tällä hetkellä Suomen keleihin. Olin melkein kaksi vuotta ulkomailla ja seurasin kateellisena viime talven ja kesän säätiedotuksia. Minulle Suomi parhaimmallaan tarkoittaa kylmää ja lumista talvea jota seuraa mukava aurinkoinen kesä. Jos talvi vituttaa niin kannattaa pistää enemmän vaatetta päälle ja kävellä ulos sieltä kahden betonielementin välistä.

Kuten kuvasta näkyy, niin kävimme Tommin kanssa nauttimassa Suomen luonnon tarjoamista maisemista ja olosuhteista.

Avautuminen:

Tunnustan nyt tässä julkisesti että kävimme raiskaamassa Nuuksion jääkiipeilymestat. Yläköydellä hinutimme niin kauan että kallio tuli vastaan ja hakkasimme kaikki puikot ihan tahallamme alas.

No, ehkä mun ei pitäis tässä avautua ja ymmärtää tätä Suomiskeneä jossa piilotellaan niitä harvoja mestoja joita Suomessa on. Mutta kuten tunnettua niin minun ymmärrys on hyvin rajallista. Koska olen antanut itselleni kertoa että pääkaupunkiseudulla on jonkin parempien piirien salaspotteja, niin tässä ja nyt lupaan että tulen seuraavana talvena tulen etsimään niin monta UUTTA mestaa kuin mahdollista ja julkistamaan jokaisen näillä sivuilla. Olen liikkunut Nuuksiossa palosammuttimen koikoisesta lähtien ja minulla on jo mielessä pari hyvää mestaa mitkä pitää käydä tarkistamassa.

Loppu!

Totuus on, että jatkuvasti kasvava kiipeilijä määrät tulee löytämään jossain vaiheessa myös ne salaiset spotit. Jos emme opeta uusia/vanhoja sivistymattömiä kiipeilijöitä tavoille, niin veikkaan että "access" ongelmat tulevat vain kasvamaan. Kannatan kaikessa avoimuutta! Salailu ja kyräily johtaa siihen, että uudet harrastuksen pariin tulevat luovat omat arvonsa ja ne eivät välttämättä miellytä meitä vanhoja partoja.

Menkää kiipeämään! Nuuksiosta löytyy jäätä ja ei me niitä kiivetty loppuun vaikka muuta väitin ;D. Viikonlopun kelit oli sen verran hyvät, että veikkaan putouksen kasvaneen julmetusti parin viime yön aikana. Hellikää olemassa olevaa putousta, koska se ei ole vielä kasvanut täyteen kuntoonsa ja me kaikki haluamme sitä kiivetä.

No se siitä, jos kommentoitavaa on, niin ylhäältä löytyy nappi mistä avautumisen voi aloittaa.

-K-

Kaikessa yksinkertaisuudessaan riskien hallinta voi tarkoittaa sitä, että pitää mukanaan EA-pakkausta ja ottaa selvää kiipeilykallion osoitteesta tai koordinaateista. Kakan iskiessä tuulettimeen on sirra huomattavasti helpompi saada paikalle jos tietää minne sen tilaa. Lue lisää.

Yllättäen USA:ssa HeKo-kyydin saa yleensä ilmaisiksi, mutta esimerkiksi Italiassa joudut maksumieheksi jos et ole kansalainen.