Iltasanomat uutisoi, että kiipeilijä oli pudonnut 400 metriä Kebnekaisen rinteellä ja syöksynyt kuolemaan. Kanssakiipeilijät olivat laskeutuneet alas ja hälyttäneet helikopterin paikalle. Uhri paikallistettiin helikopterista, mutta hänen luokseen ei kuitenkaan päästy suoraan, vaan pelastajien piti nousta 150 metrin matka uhrin luokse.

Snow Leopardin jäsenet kävivät harjoittelemassa Kebnekaisella vuonna 2007. Matkakertomuksen voi lukea täältä.

Turun merkillisestä tilaamamme äärimmäisen komeat kangasmerkit ovat saapuneet. Toimintaamme tukeaksemme voit lunastaa itsellesi merkkejä hintaan 5€ / kpl. Kirjoita osoitteeseen: snowleopardfinland@gmail.com

Eri kiipeilyfoorumeilta ja blogeista on tullut luettua, että Elbrukselle on lähdössä Snow Leopardin retkikunnan lisäksi myös muita suomalaisia. Aiemmin mm. Aconcagualle ja Denalille kiivenneet Climbing Finn -retkikunnan jäsenet suuntaavat nyt Elbrukselle. Open Worldin Kalle kirjoitti myös sivuillaan, että lähtee näinä päivinä samaan suuntaan ja Juris Travel järjestää ainakin yhden retkikunnan tänä kesänä.

Meille Elbrus on ns. pakollinen lisä ja tavoitteena onkin pääasiassa kiivetä hieman matalampia, mutta teknisesti haastavampia huippuja Bezengin laaksossa. Kiipeilyllisesti Elbrus ei ole itsessän mikään suuri elämys. Itse nousu ei vaadi hyvän akklomisoitumisen lisäksi muuta kun suoraviivaista patikointia ja jyrkän lumirinteen nousemista. Elbruksen riskit piilevätkin pääasiassa sääolojen nopeassa vaihtumisessa ja mahdollisen "white outin" iskiessä reitiltä eksymisessä. Vuonna 2007 lumisade ja sankka sumu aiheuttivat sen, että jouduimme palaamaan huipulta takaisin ns. telaketjumenetelmällä, koska näkyvyys oli pahimmillaan muutaman metrin luokkaa. Ilman äkillisesti viilentyessä, huipun läheisyydessä on niin vähän lunta, että kaivautuminen lumiluolaan esim. on mahdotonta.

Elämä heittelee ja tällä kertaa löysin itseni opiskelemasta Floridasta. Aikaisempi karttatiedustelu paljasti koko karun todellisuuden. Florida muistuttaa lähinnä ylisuurta hiekkadyyniä. Sen korkein kohta on noin 100m merenpinnasta ja se on muistaakseni kaatopaikka.


No, ei se mitään. Ensimmäisenä päivänä koulussa utelin muilta luokkatovereiltani mitä he harrastavat, siinä toivossa että joku mainitsisi taikasanan kiipeily. Kuudestatoista luokkalaisesta yksi myönsi kuuluvansa meidän jaloon salaseuraan. Olisinkohan ollut maassa noin kaksi viikkoa ja kiipeämään oli päästävä, vaikka se tietäisikin vain muovilla vääntämistä.

Jim, englantilainen luokkakaverini oli ottanut selvää, että läheisessä kaupungissa on sisäkiipeilysali. Parin kiipeily kerran jälkeen totesin jälleen kerran, että yleensä kiipeilijät ovat mahtavaa porukkaa. Kemiamme synkkasivat (miehisellä tasolla) ja puheet rupesivat kääntymään oikean kiven kaipuuseen. Kelaamme pari kuukautta eteenpäin ja kiitospäivän vapaisiin. Tämä kaipaa vähän selittämistä. Amerikkalainen koulujärjestelmä ei tunne käsitettä akateeminen vapaus ja kaikki viikot opiskellaan täysillä. Vapaa-ajan puutteeseen löytyi onneksi ratkaisu nimeltä kiitospäivä. Tänä vuonna se sattui onneksi torstaille mikä merkitsi sitä, että meillä oli viiden päivän vapaa.


Olimme aikaisemmin miettineet vaihtoehtoja ja päättyneet siihen ratkaisuun ettemme halunneet polttaa liikaa vapaa-aikaa tien päällä. Joten kaikki parhaat länsirannikon kohteet olivat poissa laskuista. Kenttykyssa oli paikallisten mukaan hieno sporttialue tai kuten he sen niin hassun hauskasti ilmaisivat jos ei mahtava niin ainakin todella hieno. Kysymykseen, että onko heillä mitään henkilökohtaista kokemusta alueesta he vastasivat että ei, mutta serkun kaima... Internetin ihmeellisen maailman mukaan paikka vaikutti joka tapauksessa lupaavalta.

Red River Gorge sijaitsee Kentuckyn osavaltion kaakois kulmassa. Se on osa kansallispuistoa ja osa yksityisesti rauhoitettua puistoa. Täällä ei ole jokamiehenoikeuksiin perustuvaa oikeutta kiipeillä muiden mailla ja jos sattuu törmäämään vihaiseen maajussiin niin voi olla että haulikosta tulee täyspiipullinen lyijyä. Tämä ei ole mikään vitsi. Yksi luennoitsijoistamme kertoi, että hän lensi ilmalaivaa uransa loppupuolella ja joka kerta kun he ylittivät mm. Kentuckyn niin mekaanikot joutuivat paikkaamaan luodinreikiä. Maajussit kuulemma tykkäsivät käyttää hidasta ja isoa ilmalaivaa maaliharjoitteluun.

Titusvillestä oli noin 900 mailia mestoille ja matkan aluksi GPS totesi aja 270 mailia ja käänny oikeaan. Kun saavut Amerikkaan niin sinulle selviää melko nopeasti miksi amerikkalaiset autot eivät omaa hyviä kaarreominaisuuksia, tiet ovat suoria ja pitkiä. Jim sai ensimmäisen ajovuoron. Ajoimme noin 500 mailia ennen kuin maisema rupesi muuttumaan ja näimme ensimmäiset kukkulat. Tässä vaiheessa vaihdoimme kuskia. Jim kertoo vieläkin tarinoita koulussa hullusta suomalaisesta rallikuskista. Kieltämättä, pieni piru taisi päästä irti kun saavuimme Smoky Mountains nimiseen kansallispuistoon. Kiemurtelevat pikkutiet keskellä kukkuloita jotenkin vain houkuttelivat ajamaan hiukan ”urheilullisemmin”. Kolme kuukautta Floridan tylsillä teillä oli tehnyt tehtävänsä ja höyryjä oli pakko päästää ulos. No, joka tapauksessa ylitimme vuoret turvallisesti vaikkakin jokseenkin vauhdikkaasti.

Saavuimme keskiyöllä paikkaan jota kutsuttiin Pigeon Fort. Kontrasti oli järkyttävä. Neljän tunnin ajon jälkeen keskellä pimeää metsää päättyi semmoiseen määrään valosaastetta, että Jim luuli hetken että olimme viimeinkin törmänneet kallioon ja hän oli taivaan porteilla. Kasinoita oli joka paikassa ja meille selvisi myöhemmin että kaupunki oli osa intiaanireservaattia. Oli taloa joka oli rakennettu ylös alaisin, laivan näköinen kasino ja valotauluja kaikissa väreissä, outo paikka.

Kelataan vielä kolme tuntia eteen päin niin saavuimme pelimestoille. Luonnollisesti kaikki paikat olivat kiinni kello kolme yöllä. Päätimmekin yöpyä autossa. Kummallakaan ei tietenkään ollut makuupussia ja yöllä lämpötila laski reilusti pakkasen puolelle. Huokailua kuuluu puolin toisin ja välillä moottori pistettiin käyntiin jotta saisimme nukuttua edes hetken. Aamun sarastaessa lähdimme vakoilemaan kiipeilypaikkoja. Hetken etsiskelyn jälkeen löysimme kiipeilijöiden suosiman ruokailu ja leirintäalueen.

Miguels on ehkä yksi tunnelmallisin kiipeily ”hang around” paikka johon olen ikinä eksynyt. Paikkaa piti vanha portugalilainen siirtolainen. Ruoka oli erinomaista. En juuri pidä amerikkalaisesta ruuasta ja varmasti osasyy siihen on että kaikki raaka-aineet on täynnä kemikaaleja, sokeria ja suolaa. Leipä maistuu ja haisee täällä pahalta, vaikka se olisi kuinka tuoretta. On tietenkin olemassa kauppoja josta saa ostettua tuoretta ruokaa mutta siitä joutuu maksamaan pitkän pennin. Miguel käyttää vain paikallisesti kasvatettuja raaka-aineita. Hän kasvattaa osan vihanneksista ja yrteistä omalla takapihallaan. Pitsa oli taivaallisen hyvää ja vaikka olinkin ottanut keittimen mukaan emme tainneet käyttää sitä kertaakaan. Pitsan lisäksi sieltä sai ostettua kiipeilysälää, topoja ja vaikka mitä. Kaikki hinnat olivat kohtuullisia ottaen huomioon, että se taitaa olla ainoa kiipeilykauppa parin sadan mailin säteellä.

Kiipeily ensimmäisenä päivänä oli hiukan takkuista. Parin tunnin yöunet jättivät sen verran verkkoja yläkertaan että alaköysittely tuntui tahmealta. Parin 5.10 jälkeen totesin, että minun pääni alkaa olla sen verran pehmeä että parempi lopettaa ennen kuin sattuu jotain. Jim oli samaa mieltä ja yksissä tuumissa suuntasimme kohti Miguelsia. Miguelsissa saimme jälleen erinomaista ruokaa, mutta karmea totuus paljastui. Kiipeily oli kuivannut suitamme siinä määrin, että ne kaipasivat olutta tai paria. Kyyppari totesi oluita tilatessamme, jotta pojat on tainnut eksyä väärään kuntaan. Koko kunta oli niin sanottua kuivaa-aluetta, alkoholituotteita ei myydä kunnassa, piste. Onneksi viereisen kunnan alkoholipolitiikka oli hiukan liberaalimpi ja ratkaisu löytyi ruskean paperipussin muodossa. Jännää oli se, että Miguelsissa voi juoda omia tuotteita kunhan käyttäytyy ja ei esittele niitä liian rehvakkaasti. Ruuan ja oluen jälkeen uni tuli, kuin nukkumatin nuijasta.


Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja lähdimme kohti uutta kalliota. Reilun puolentunnin reippaan patikoinnin jälkeen pääsimme perille. Kamoja välpätessä huomasin tehneeni klassisen virheen, kiipeilykengät olivat jääneet autoon. Ei muuta kuin reipas repäisy autolle ja takaisin. Reittejä tuli paukutettua koko päivä ja ei voi todeta muuta kuin, jos yhden köyden pituuden sporttireitit kiinnostaa niin RRG on ehdottomasti parhain ja monipuolisin kiipeilypaikka USA:n itärannikolla.

Kopa

Lähtöpäivä lähenee ja kiire ja stressi lisääntyy. On tässä jotain hyvääkin. Ei ainakaan tarvitse arpoa mitä tekisin jussina. Juhannus kuluu kotimaisemissa viimeisiä valmisteluja tehden. 

Ostimme eilen 23kg kuivamuonaa. Tämä pitää sisällään mm. 64 pussia puuroa, 2.5 kg mysliä, 15 pussia Italianpataa, 72 pussia kuppikuumaa, 1.5kg soijarouhetta, 1kg tonnikalaa, 1.2kg vähärasvaista jauhelihaa, noodeleita, riisiä, kuivattuja mansikoita ja hedelmiä yms. Metvursti, suklaa ja voi ostetaan paikanpäältä.

Paistoin ja kuivatin jauhelihaa koko edellisen yön sillä seurauksella, että koko asunto tuoksuu nyt kivasti jauhelihalle. Jauhelihapussit näyttävät lievästi sanottuna epäilyttäviltä ja onkin kumma ellemme joudu jauhelihojen ja maitojauheiden kanssa tullin syyniin.

Koko "hirviporukka" rymistelee sunnuntaina varusteineen allekirjoittaneen kotiin ja silloin on tarkoitus käydä reissun oleelliset suuntaviivat yhdessä läpi. Jaamme myös retkikunnan yhteiset varusteet kaikkien kesken ja tuplatsekkaamme jokaisen varusteet vielä kerran. Meillä on tarvittaessa vielä maanantai aikaa juosta hakemassa täydennyksiä, sillä juna lähtee vasta 18.30.

Juha on parhaillaan kentällä noutamassa lentolippuja, saa nähdä miten käy. Viimeiset varustetäydennykset on vielä hankkimatta ja miljoona ja yksi pientä asiaa on hoitamatta. Onneksi on vielä ruhtinaaliset 6 päivää aikaa lähtöön!

Janto

Näppäränä tyttönä Jenni päätti säästää ja nikkaroida omin kätösin itselleen jääraudoille päräyttävän kuljetuspussin. Pussin on tehty vanhojen farkkujen lahkeista ja koristeltu kauniisti keltaisella langalla. Helppoa kun osaa! Farkkukangas on todella kestävää ja materiaalit saa yleensä ilmaiseksi. Miinuksena voi mainita sen, että kastuessaan farkkukangas kuivuu hitaasti.

Jennin rautapussista tuli aavistuksen kauniimpi kuin Teron vastaavasta luomuksesta joka pysyi kasassa Hesusteipillä, pyhällä hengellä ja nippusiteillä. Noh, hyvä yritys Tero!

//Janne